Vietin tänään koko päivän kaupungilla, lähinnä kirjamarkkinoinnin merkeissä. Heh. Huomasin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin katsovani paria komeaa pukumiestä sillä silmällä. Olen ollut viime ajat aivan kuollut, kaksi ja puoli jalkaa haudassa. Suojatiellä valmiina hyppämään ohi lujaa ajavan rekan alle. Miettinyt, miten paljon ehtisi tuntea kipua, jos jäisi rekan alle tai hyppäisi junan alle tai ajaisi autolla päin jotakin. On ollut niin käsittämättömän paha olla. Terapeuttikin sanoi viikolla, että hän näkee, miten hirveän paha olo minulla on.

Muutama päivä sitten jätin oma-aloitteisesti yhden tehostavan lääkkeen pois. Pidin siitä joskus aiemminkin taukoa, mutta aloin sitten lääkärisaarnan pelossa syödä sitä uudestaan. Nyt pari päivää on ollut vähän helpompi olla. Olen ihan varma, että syy on tuossa lääkkeessä. Se ei sovi minulle, vaikka lääkäri sanoisi mitä.

Näin tänään juristiserkun ja höpöttelin niitä näitä. Sen jälkeen olimme Tuulan kanssa syömässä oikein kuohuviinin kera. Tuula antoi ihanan kortin ja kyynelsilmin sanoi, miten ylpeä on minusta ja kirjastani. Voi että, tuntuu tosi hyvältä, että joku on noin iloinen puolestani. Ja että on joku, joka tietää, mitä tämä masennuksen kanssa eläminen on. Tuulan jälkeen tapasin toisen serkkuni ja diipadaapa jatkui.

Nyt soitin niin sanotut velvollisuuspuhelut mummuilleni. Tuli ihan hyvä mieli, vaikka koville ottaa pirteän Viivin esittäminen. No, pääasia, että mummut saivat päiväänsä piristystä.