Ihan kuin istuisi ruosteisen rautahäkin sisässä ilman ulospääsyä. Ilma kulkee, mutta mikään muu sitten ei. Ihmiset menevät ohi ja minä olen näkymätön kasa pahaa oloa. Ahdistus on hirveä. Mietin jo, koska lähden takaisin maalle. Siellä sentään on kaikista muistoryöpsäyksistä huolimatta tilaa hengittää ja ihan vaan kävellä ympäriinsä pihalla ilman, että yhtäkään ihmistä tulee vastaan. Ja kesämökki ja sauna ja ranta. Melkein voisi sanoa, että elämää vaikka onkin kuoleman jälkeen.

Kysyin äidiltä tiistai-iltana, muistaako hän hyvin onnettomuusillan tapahtumat, kuka soitti mihinkin aikaan ja kauanko he olivat katsomassa veljeäni. Tyydyttääkseni omaa uteliaisuuttani ehkä, mutta myös siksi, että halusin yrittää ymmärtää äidin tuskaa ja saada äidin puhumaan veljestä. (Psykonainenkin kannusti kysymään äidiltä tapahtumista. Tähän on siis menty, että kyselen ulkopuolisilta neuvoa, mitä voin puhua äitini kanssa.) Äiti alkoi itkeä ja tuli tuskainen olo. Olisiko parempi vain olla hiljaa ja yrittää unohtaa. Ei ei ja ei. Ei se voi mennä niin.

Alkuun oli niin helppoa puhua veljestä. Sai itkeä koska vaan. Silmät turtuivat kyyneliin ja kasvot olivat pelkästään kalpeat, ei satunnaisen itkun punerruttamat. Kaikki ymmärsivät ja tiesivät, mikä on. Nyt olen alkanut varoa sekä puhetta että itkua. En halua enää näyttää, miten paha olo on. Haluaisin puhua veljestä, mutta suojelen itseäni ja muita. Kummittelee mielessä isän sanat äidille, jatkuva sureminen ja itkeminen ovat egon pullistelua. Miten niin. Miksei saa olla surullinen, kun joku rakas ihminen otetaan yhtäkkiä pois. Vaikka tekisi mieli kysyä isältä kaikkea henkimaailmaan liittyviä juttuja, olen hiljaa. Pelkästään sen kysymiseen, oletko nähnyt x:stä unta, pitää kerätä rohkeutta päiviä.