Olin pitkän viikonlopun vaihteeksi maalla. Siskokin oli perheensä kanssa ja pääsin äsken heidän kyydissään takaisin kaupunkiin. Maalla on niin helppo olla. Pystyy suhtautumaan jotenkin järkevästi veljen kuolemaan eikä koko ajan ole pelosta ja ahdistuksesta poikki tai yksin. Mutta täällä kaupungissa olo muuttuu heti. Eikä asiaa auta se, että kämppä on aivan hirveässä kunnossa. Kummipoikakin taas kyseli, koska meinaan imuroida. Huoh. Jaksaisikin ajatella jotain siivoamista. Mutta ei. Täällä kaiken näkyvän ja näkymättömän paskan keskellä alkaa hirvittää jo itseäkin. Ei ihme, jos ahdistaa.

Kirjoitusterapiaryhmään meneminen oli ehkä huonoin idea pitkään aikaan. En saa kirjoitettua asioita niin kuin haluaisin ja muiden ongelmien kommentoiminen ja keskusteluun osallistuminen on yksinkertaisesti kauheaa. Tulee niin paha ja tuskainen olo, kun istuu puolitoista tuntia siinä ryhmässä. Ja kaikki on jotenkin kesken. Olisi pitänyt vaan sanoa silloin viimeksi psykolle, että haluan sairaalaan tai sähköhoitoon nyt heti enkä minnekään kirjoitusterapiaan. Oma terapia on katkolla marraskuun loppuun asti. Sinnekö asti pitäisi yksinään jahkailla, mitä teen elämälläni. Jos silloin päädytään sähköhoitoon, hoito aloitetaan luultavasti vasta tammikuussa ja onko minulla sinne asti aikaa. Ja saanko enää sähköhoitoon lähetettä, jos sitä haluan.

En tiedä enää mistään mitään. Kuolema ja itsensä tappaminen tuntuvat hirveältä. Ajatuskin siitä, että saatan tehdä äidin elämästä entistä tuskallisempaa, pelottaa. Mutta en tiedä, mikä minut saa pysymään hengissä. Normaali elämä tuntuu saavuttamattomalta ja niin vaikealta. Entä jos jään kitumaan tähän tuskatilaan ja olen tässä seuraavat kymmenet vuodet. Tulen hulluksi, kun en saa mitään ratkaisua tehtyä. Mikä tahansa päätös on parempi kuin tällainen päämäärätön jahkailu eri vaihtoehdoilla.

Jos vain mitenkään uskallan, juttelen huomenna terapeutilleni (kirjoitusryhmän toinen ohjaaja) ryhmän jälkeen ja pyydän, jos saisin hänelle ekstra-ajan. Ihan tärisen, kun ahdistaa niin paljon.