Huh, olipa melkoinen lomareissu. Suunnittelin tekeväni yksityiskohtaisen analyysin siitä, miten hämmentävä äiti siskoni on ja miten rasittavia pienet lapset osaavat olla. Sitten seisoin vartin vesisateessa Helsinki-Vantaalla odottamassa kotikyytiä, kun tajusin, että taisin itsekin olla varsin veemäistä matkaseuraa harva se päivä. Olen tosi itsekäs, minun pitää aina olla oikeassa ja kuittailla kaikesta. Anti olla. Matkoja tulee, matkoja menee. Pääasia, että lähdimme siskon kanssa eri suuntiin hyvissä väleissä. Ikävä tuli heti, kun katselin siskon ja poikien poistuvia selkiä lentokentällä. Kotona mietin hetken, hermostuiko sisko minuun viimeisen kerran, mutta ei. Soitti perään jo muutaman tunnin päästä. Sisko <3

Oman kodin hiljaisuudessa iski jäätävä ahdistus. Minulla on enää viisi viikkoa työsopimusta jäljellä enkä tiedä, mitä teen sen jälkeen. Joitakin ajatuksia on ja pari työhakemusta olen raapustanut. Ahdistaa vaan, kun sisällä on suuri tyhjyys ja kysymysmerkki tulevasta. Tunnen itseni yksinäiseksi ja alan huolestua erakoitumisestani. Jopa itsestä alkaa tuntua, että tämä supersuojamuurien rakentaminen on mennyt hitusen liian pitkälle. Näköjään muureja ei niin vain pureta. Ajatus ikuisesta yksinäisyydestä ei houkuttele, mutta ihmisten lähellä on vaikea olla.