(Pakko mainita alkuun päivän järisyttävin uutinen. Viime viikon reisisaapastyttö tempaisi tänään ja oli pukeutunut saappaidensa kera minihameeseen. Näky oli aikamoinen. Ja kertoo varmasti minustakin paljon, että tällainen tieto pitää runsaalle lukijajoukolleni välittää.)

Viimeksi kun olin isän luona käymässä, kotimatkalla näin nuoren miehen, joka näytti kasvoista aivan veljeltäni. Poika varmaan huomasi, kun tuijotin häntä epäuskoisena vartin verran bussia odotellessani. Aivan kaikki samat ilmeet ja eleet, hymy, hiukset, olemus. Karmivaa.

Mietin siinä ihan oikeasti, menenkö ulos (olin asemalla sisällä, poika kavereidensa kanssa ulkona) kysymään hänen nimeään ja ikään kuin tarkistamaan, onko hän veljeni. Siis suhteellisen järkevä ihminen oletan kuitenkin olevani, mutta askeleita jo otin ulko-ovelle päin. Jos meitä on sittenkin huijattu eikä veli olekaan kuollut.

Järkytys oli hirveä. Silti vain tuijotin ja tuijotin ja mietin, miten ihanaa oli saada veli hetkeksi takaisin. Nähdä hänen nauravan ja olevan elossa.

Sama tunne kuin siinä unessa, jossa veli oli palaamassa Amerikasta. Tajusin, että en enää IKINÄ KOSKAAN tässä elämässä huokaise helpotuksesta ja koe ja tunne, että kaikki on hyvin. Kaikki on päin persettä.

Ja tässä sitä pitäisi valmistautua ammattiin, jossa hoidetaan ihmisiä ja yritetään saada heidän elämänsä jatkumaan terveenä mahdollisimman pitkään. Jokin syvä ristiriita tässä on. Kaikessa.