"Jos syvästi rakastamamme ihmisen menetyksestä voi ylipäätään löytää lohtua, se on toivo, alati välttämätön toivo, että ehkä näin oli sittenkin parempi. Aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatukseni on, että Athenan olikin parempi poistua elämästä ennen kuin hän joutui laskeutumaan maanpäälliseen helvettiin." (Paulo Coelho - Portobellon noita)

Siskon vierailu sujui tuttuun tyyliin. Hauskanpitoa, kävelyä ulkona ja huomautuksia epäsiististä ja pölyisestä asunnosta. Kummipoika oli aina yhtä ihana. Pari päivää lähisukulaisten seurassa ja olen kuollut väsymyksestä tai ehkä olin sitä jo aiemmin. Iso pyörä lyö tyhjää (todella tyhjää), kuten pikkuveljeni sanoisi.

Väsyneenä kumminkin kutsuin Juhiksen kylään ja mies lähti vasta vähän aikaa sitten. Jotakin tässä viikonlopussa taas liikahti väärään suuntaan, sillä vetäisin äsken hillittömän ähkysatsin leipää, josta olen pysynyt peräti viikon verran kohtuullisesti erossa. Örgh. Tästä ei vain tule yhtään mitään. Elämästä. Ei yhtään mitään ikinä.