Ajattelin ensin, että en missään nimessä lähde mummun hautajaisiin. En usko, että pää kestäisi sitä rankan alkuvuoden jälkeen. Nyt mietin, että ehkä hautajaiset voisivat olla terapeuttinen kokemus ja viedä minua askeleen eteenpäin jostain jonnekin. Olisi kiva nähdä äidin puolen sukulaisia, vaikka siellä on neljä äitiä muistuttavaa tätiä. Ja se, että menisin hautajaisiin yhdessä isän kanssa voisi avata joitakin suljettuja keskusteluja äidistä ja Mikasta. Ja onhan minulla rauhoittavat. Ilman niitä en varmasti lähde minnekään.

Huomenna on viimeinen harjoittelupäivä tältä keväältä. Iso halaus, kiitos ja peukutus itselleni, että selvisin näistä rasittavista viikoista kunnialla. Sain tänään hyvää palautetta loppuarviossa. Erityisesti olen tyytyväinen siihen, että minusta ja tekemisistäni kuulemma huokuu eettisyys ja se, että arvostan ja kunnioitan kaikkia potilaita. Epävarmuus on ja pysyy, mutta tunnistan sen ja uskallan mennä epämukavuusalueelle. Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua lokakuussa. Mutta sitä ennen - hyvin pitkät ja rentouttavat päikkärit ja pään nollaus jossakin muodossa.

Edit.

Miten voikin yksi puhelu muuttaa olotilaa paremmaksi. Kätilötäti <3