Kummitätini eli äidin vanhin sisko soitti äsken pitkästä aikaa. Samanlainen ahdistus vyöryi päälle kuin viime kesänä, kun näin kuukausien tauon jälkeen äidin nuoremman siskon. Jotenkin tuttujen ihmisten äänet ja äitiä muistuttavat kasvot tekevät olon tuskaiseksi. Tuli sellainen ajatus, että miten ihmeessä pärjään elämäni loppuun asti ilman äitiä. Kai se on vaan pärjättävä, onhan tässä jo pari vuotta mennyt enemmän tai vähemmän hyvin.

Jokohan täällä kirjoitin, että siskon miehen kummisetä kuoli. Viikko jälkeen hautajaisten kummisedän ainoa tytär on alkanut hissukseen tehdä taustatutkimusta, miten saisi isänsä rahat. Kaikki on testamentilla menossa kummisedän naisystävälle, mutta ilmeisesti tyttö jotain suunnittelee. Käsittämätöntä. En tajua ihmisiä.

Sisko mainitsi jostain työkaveristaan, joka on niin läheisissä väleissä olikohan se siskonsa vai veljensä kanssa, ettei tiedä missä tämä asuu tällä hetkellä. En halua loukata ketään, mutta en voi mitenkään ymmärtää, miksi ihmiset ovat niin huonoissa väleissä läheistensä kanssa. Tiedän, että läheskään kaikilla ei ole niin onnellista tilannetta kuin minulla, että perheen kesken ollaan hyvin läheisiä. Mutta silti. Sitten on NIIN myöhäistä katua, kun rakas sisko tai veli yhtäkkiä kuolee. Perkele, että ottaa päähän. Minulta viedään äiti ja veli, vaikka olen heistä pitänyt huolta koko elämäni ja he minusta. Sitten sellaiset ihmiset saavat pysyä erillään elossa, jotka vähät välittävät läheistensä olemassaolostaan.