Veli olisi täyttänyt kaksikymmentä vuotta maanantaina. Teija otti yhteyttä, kun olin asiaa fb:ssä kommentoinut. Aina kun kuulen hänestä, tuntuu, että sydämeni revitään rinnasta irti. Teija kertoi, että hän on itkenyt koko päivän. Laittoi viestiin linkin Missä muruseni on -kappaleesta ja sanoi, että kuuntelee sitä paljon, koska se muistuttaa veljestä. Kun x osti sen Jennin vanhan levynkin sinulle joululahjaksi. Vastasin, että minäkin kuuntelen tuota kappaletta usein, mutta Jennin vanhaan levyyn en ole voinut koskeakaan.

Omituista, että tässä todellisuudessa elää vielä henkilö, joka jakaa tuollaisen pienen mutta tärkeän muiston veljestäni. Mitä väliä jollakin Jennin levyllä on, mutta sillä vaan on. Ja että joku toinenkin kokee sen sanomisen arvoiseksi asiaksi. Tai ylipäätään puhuu veljestäni ja käyttää hänen nimeään. Monesti tuntuu, että hänestä ei saisi enää puhua. Äidistä voi, mutta veljestä ei. Ehkä tämäkin on vain minun pääni sisällä, mutta etenkin siskon seurassa arastelen puhua veljestäni. En tiedä miksi, koska meidän molempien veljestähän tässä on kyse. Yhtä paljon hän kuoli siskoltani kuin minulta. Ehkä sellaiset kommentit kuin "kannattaako noita asioita enää kaivella" sulkevat suuni.  

Teija sanoi, että hänen tekisi mieli käydä meillä (isän luona), mutta ei tiedä miten, kun viime kerrasta on niin pitkä aika. Sanoin, että hän voi tulla meille koska vaan. Jotenkin säälin Teijaa. Tai sydäntä särkee, kun ajattelen, mitä tuskaa ja surua nuori ihminen on joutunut kokemaan. Ja samalla haluaisin lähettää hänelle kysymyslistan veljestäni ja hänen viimeisten viikkojen ajatuksista ja mietteistä. Jos sieltä paljastuisi jotain dramaattista, mikä muuttaisi kaiken. Mutta jospa yritän jättää Teijan rauhaan, kun hän on nyt jotenkin elämässä kiinni. 

Terapia ei oikein etene mihinkään suuntaan. Välillä tuntuu, että terapeutillekin on yllätys, kun sanon, että en näe elämässä enkä koulussa mitään järkeä ja mietin edelleen päivittäin kuolemaani. Kai se on sitten jokin suuri merkki ihmisen toipumisesta, jos pääsee kouluun asti ja jopa pysyy siellä ainakin pari ensimmäistä kuukautta. Huoh. 

Muutenkin tuntuu, että taas välttelen vaikeista asioista puhumista. En tiedä, mitä järkeä on käydä terapiassa, jos ei pysty puhumaan niistä asioista, joilla oikeasti on merkitystä. Mutta kun en pysty. Ehkä siksikin terapeutilla on hieman liian positiivinen kuva voinnistani. Enkä tiedä, miksi terapian pitäisi mihinkään edetä, kun sehän merkitsisi toipumista ja elämän jatkumista. Enkä minä sitäkään halua.

Ajattelin, että lähden puolentoista vuoden päästä harjoitteluvaihtoon Afrikkaan. Kouluminä suunnittelee tuollaisia, oikea minä miettii, miten ja missä voisi kuolla mahdollisimman pian. Raskasta.