Kävin tiistaina työvoimatoimistossa jollain kuntoutusneuvojalla. Tarkoitus oli miettiä tilannettani, mitä töitä mahdollisesti haluaisin tehdä vai kokeilisinko kouluttautumista uudelle alalle ja muuta sellaista. Tunnin hämmentävän keskustelun jälkeen emme päätyneet mihinkään ja nainen totesi, ettei hän voi tämän enempää auttaa minua. Jep. Kuinkahan monta kertaa olen tuon saman kuullut. Minkä takia sitten on tuollaisia epämääräisiä neuvojia, jos he eivät osaa neuvoa.

Tapaamisen jälkeen tuli erittäin paska olo. Arvoton, turha, tarpeeton, työtön, epänormaali, yhteiskuntakelvoton minä. Minusta ei ole mihinkään. Mietin jo, palaisinko strippariksi. Sen ainakin osaisin, miesten viihdyttämisen ja miellyttämisen ja luultavasti saisin heti paikan. Perkele, olisin ainakin töissä jossain.

Sitten tapasin kuntoutustädin. Hän kuunteli kyynelsilmin, kun puhelin äidistä ja hänen kuolemastaan. Ihmetteli, miten iloisena kerron tapahtumista. Sanoin, ettei minusta tunnu miltään, kun niin paljon paskaa on tapahtunut vuoden sisällä. Hän sanoi ymmärtävänsä ja toivoi, että voisin antaa surulleni tilaa enkä vain olisi huolissaan muiden jaksamisesta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Huomenna lähden kotiin maalle ja matkalla pysähdyn kahvittelemaan kummitätini kanssa. Odotettavissa on hänen avioeromurheittensa käsittelyä ja tuttuja toteamuksia ja kannustuksia siitä, kuinka nyt otetaan vaan päivä kerrallaan ja kohta menee taas paremmin. Luulen, että kestän kuunnella tuota puhetta nyt paremmin kuin heti äidin kuoleman jälkeen. Sitä paitsi Tuulan kanssa mietimme, että on itselle helpompaa vain kuunnella ja jättää omat tilitykset vähemmälle sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ymmärrä masennuksesta mitään. Pääsee itse vähemmällä eikä tule niin paha mieli kuin jos odottaisi, että toinen viimein ymmärtäisi ja näkisi, miten kauhea tila masennus on.

Viikonlopusta intoutuneena olen pyörinyt netissä ja etsinyt seksiseuraa. Mikäs siinä. Seksi on ihan hyvä juttu, jos se pysyy yhtenä normaalina osana elämää. Vähän mietityttää, käykö tässä taas niin kuin muutama vuosi sitten. Että ajaudun epämääräisiin seksisuhteisiin, joissa minua lyödään ja kohdellaan ala-arvoisesti. Ja alanko taas pakonomaisesti etsiä yhä vaan uusia ja uusia miehiä. Se on jossain määrin ahdistavaa, kun tulee tunne, että on pakko saada mahdollisimman monta miestä kaadettua. No, luulen että olen viisastunut ja aion tapailla vain muutamaa suhteellisen kunnollista ja järkevää miestä. Jotain on jo ensi viikolle suunnitteilla.