Yövuorot. Yöllä töissä tekee mieli syödä kaikkea hyvää leivästä erinäisiin kakkupaloihin ja pulliin tai mitä nyt osaston jääkaapista löytyy. Kun maha on kipeä koko työvuoron ajan, mielikin pysyy virkeänä eikä väsytä niin paljon. Yövuoroihin kuuluu myös varulta otettava migreenilääke, koska olen vain sijainen enkä siksi saa migreenin takia vapautusta yötöistä.
 
Syöminen. Alkuvuodesta uskoin, että kun pistän reippaan tonnin likoon, saan itseni motivoitua ja viimein nämä syömisongelmat halki poikki pinoon ja järjestykseen. En muuten usko enää.
 
Pyöräily. Mikä ihme siinä on, että pyöräily tuntuu joka ikinen kerta yhtä raskaalta, vaikka väännän tuota neljän kilometrin työmatkaa harva se päivä. Etureisiä ja lonkkaa polttaa jo pelkkä ajatus noin vartin kestävästä pyrähdyksestä.
 
Lonkkakipu. Lonkka oli tosi kauan hyvässä kunnossa, jes. Nyt kun se on alkanut oireilla, mieliala on laskenut yhtä nopeasti kuin siskon juniorilla vääntyy suu nurinpäin kun tädillä ei ole oikeanlaista muumimukia limsan juomista varten.
 
Sali. Katso edellinen kohta. Sali on kuin toinen koti, mutta kun into loppuu, se loppuu kuin seinään. Mikään ei ole niin takapuolesta kuin huonosti sujuneet treenit ja turhautumisitku kotimatkalla.
 
Paino. Paino ei laske, vaan se on ja pysyy. Ehkä aiemmilla kohdilla on asian kanssa jotain tekemistä. Joku sanoo, että lihas painaa enemmän kuin läski, mutta kyllä kilo lihasta painaa täsmälleen saman verran kuin kilo läskiä. Piste.
 
Väsymys. Minä niin toivoin, että kun pistän sen reilun tonnin menemään ja palkkaan valmentajan, jostain löytyy virkeys. Virkeä olo oli se tärkein tavoite painon pudottamisen lisäksi, miksi palkkasin valmentajan. No onko virkeä olo. Ei ole ei. Ehkä tämä loputon väsymys ja uupumus on sittenkin henkistä laatua. Voisin oikeasti yhden päivän itkeä pelkästään siksi, että olen niin väsynyt tähän väsymykseen. Mitä jos en koskaan pääse kokemaan sitä tunnetta, kun energiaa olisi vaikka muille jakaa. 


Työ. En ole tainnut muutamaan päivään olla kiitollinen työstäni ja siitä, että pystyn ylipäätään käymään töissä. Mutta. Yksi ikävä tosiasia on se, että kuihdun henkisesti työssä, joka ei tunnu omalta. Ja luovuus, jota kirjoittaminen vaatisi, on jossain valovuosien päässä. Työ vie niin suuren osan elämästä, että sen on pakko antaa jotain muutakin kuin palkkaa ja väsymystä. Ihailen ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman alansa ja nauttivat työstään. Kyllä minäkin vielä joku päivä.