Kiitos kommenteista, joita on tullut parin kuukauden sisällä. En ole niitä huomannut ollenkaan, kun vuodatus on muuttunut. Jäivät piiloon, ja ihmettelin, että onpa hiljaista.

Olin viime yön töissä. Jännitti, minkälainen vuoro tulee, jos päivystyksestä ilmestyy jotain oikeasti hulluja hoitoon. Ei tullut muuta kuin hyvin rauhallinen ahdistunut mies, joka olisi halunnut keskusteluapua. Minä olisin voinut alkaa keskustella vaikka heti silloin yöyhden aikaan, mutta en saanut häntä omaksi potilaakseni huonosti osuvien työvuorojen takia.

En olisi ikinä uskonut, mutta ohjaajani taisi kehua minua yöllä. Naputtelin koneella ja tein omin neuvoin potilaan sisäänkirjausta. Ohjaaja tuumasi, ohhoh, mehän saamme sinusta syksyllä ihan täyden työntekijän eikä mitään harjoittelijaa.

Jäin miettimään viime postauksen prosenttilukuja. 80 kuolemalle, 20 elämälle. Se oli kaunisteltu versio, luulen. Ehkä siltikin 85 tai 90 kuolemalle. Missä on minun elämäni.

Nykyään joka paikassa, minne vilkaisen, kysytään, mitä haluaisit tehdä, jos kaikki olisi mahdollista. Pohdiskelin sitä illalla, kun kävelin suhteellisen rennoin askelin tietä töihin. Päässäni pyörivät sanat matkustaa ja kirjoittaa. Sitten oivalsin, että minä voisin oikeasti kokeilla matkustaa ja kirjoittaa, jos se kerran on ainoa, mitä mieleen tulee.

Koen, että olen sen velkaa läheisilleni ja etenkin itselleni, että yritän pitää elämästä kiinni ja taistella kuolemanhalua vastaan. Kai minä olisin jo kuollut, jos elämälläni ei olisi jotain merkitystä tai minulla jotain tärkeää tehtävää täällä.