Toipuminen etenee vauhdilla. Kävin perjantaina Marin kanssa kaupungilla syömässä ja ruokaostoksilla. Piinaavan ensimmäisen viikon jälkeen tuntui erityisen hyvältä lähteä hengittelemään ulkoilmaa ja nähdä muutakin kuin oman asunnon seinät.

Kerroin leikkauksesta eilen isälle. Arvelin, että uutinen ei isän maailmaa paljon heilauta, mutta vähän jännitti soittaa ja kertoa. Ensimmäinen reaktio oli hyvinkin yllättyneen kuuloinen. Kerroin lyhyesti, miten tähän on tultu. Isä kyseli kaikkea mahdollista ja tuumasi, että jos asia kerran on noin tärkeä, kaikki on sitten mallillaan.

Henkisestä toipumisesta kertoo sekin, että en ota enää siskon asennoitumista niin henkilökohtaisesti. Oikeastaan tässä on herännyt pieni halu ärsyttää häntä, koska rouva on niin hiton konservatiivinen ja täynnä ennakkoluuloja.

Eilen ylin neuvonantajani esimerkiksi hyvinkin suoraan ilmaisi häpeävänsä tilannetta niin paljon, ettei voi puhua tästä kenellekään. Koska tunnen siskoni, otin tuon huumorilla ja totesin vaan, että eihän hänen tarvitse minun tekemisiäni hävetä, kun asia ei liity häneen mitenkään.

Sisko kysyi, minkä kokoiset implantit minulle laitettiin ja mikä kuppikokoni nyt on. Kerroin, että rintoihini laitettiin vähän päälle neljän desin implantit ja koko on ehkä e. Sisko sai taas hepulikohtauksen ja päivitteli, miten voin laittaa tuollaisen määrän.

Selitin siskolle saman, mitä kirurgi sanoi minulle. Neljä desiä on paljon sirolle 50-kiloiselle naiselle, mutta minä painan sen 70 kiloa ja minulla on leveä rinta ja selkä. Ei sisko sitä tajunnut, joten ehdotin, että laitan hänelle kuvamateriaalia aiheesta. Laitoin siskolle pari kuvaa, ja hän vastasi peukulla ja sydänhymiöllä. I rest my case.

Karsa kävi eilen. Täytyy myöntää, että odotin hieman riehakkaampaa kommenttia mieheltä. Hän ei oikein sanonut mitään, pyynnöstä kokeili rintoja. Karsamaiseen tapaansa hän totesi, että rinnat ovat aika leveät (tai leveällä), mutta leveä olet muutenkin.

Myöhemmin illalla Karsa laittoi viestiä, josta sitten tajusin, että mies todennäköisesti vain noudatti aiemmin antamiani ohjeita. Heh. Muistinkin, että sanoin hänelle varmaan jo leikkauspäivänä, että näistä rinnoista ei tehdä mitään arviointikohdetta. Ja nyt kun mietin, olen useasti sanonut, että haluan ensin itse rauhassa totutella olemaan näiden kanssa.

Oma fiilis rinnoista vaihtelee. Suurimman osan ajasta olen näihin tosi tyytyväinen. Välillä kun herään yöllä, kokeilen ensimmäisenä, että rinnat ovat vielä tallella. Ihan kuin joku voisi ne enää viedä, mutta sellainen pelko elää yöllä.

Viime päivinä olen miettinyt, olisiko pitänyt ottaa suuremmat implantit. Että ehkä nämä eivät olekaan tarpeeksi muhkeat tai mitä jos ne tästä vielä pienenevät, jos turvotusta on edelleen. Tätä reaktiota osasin odottaa, koska minun on vaikea tyytyä mihinkään.

Turvotus oli aikamoinen ensimmäisten päivien aikana, joten toki rinnat olivat silloin suuremmat, mutta myös kivikovat ja tehdymmän näköiset. Nyt niihin on alkanut tulla pehmeyttä ja ne ovat paljaana luonnollisemman näköiset kuin alkuun.

Kun järjellä ajattelee, tästä suurempia rintoja ei olisi kannattanut ottaa. Iho olisi joutunut kovaan venytykseen ja koska olen niin leveä, rinnat olisivat todennäköisesti suurentuneet leveyssuunnassa suoraan kainaloihin. Kirurgin mittausten ja arvion perusteella neljä desiä oli paras vaihtoehto, joten luotan siihen täysin. Sitä paitsi en halua mitään niska- ja hartiakipuja enkä olla pelkkää suurta rintaa.

Näitä ajatuksia tulee ja menee. Se kuuluu asiaan, kun kroppa on muuttunut hetkessä paljon. Tykkään analysoida kaiken perinpohjaisesti eikä tämä leikkaus selvästikään tee siinä poikkeusta.

Leikkauksesta on nyt kulunut melkein kaksi viikkoa. Olen siis puolessavälissä tätä piinaa, kun joudun turvautumaan muiden apuun enkä voi harrastaa liikuntaa. Huomenna otetaan tikit pois eli sitten näen alustavasti, minkälaiset arvet haavoista jää.