Tänään tapahtui jotain erikoista. Minun piti elää 37-vuotiaaksi asti, että tapaisin miehen, joka ei halua seksiä ensitreffeillä ja joka myös pysyy kannassaan.

Viime tiistaina yksi mies alkoi jutella minulle salilla. Olen vilkuillut häntä satunnaisesti niin kuin muitakin salimiehiä, mutta sen kummempaa en hänestä ole ajatellut.

Juttelun jälkeen mies laittoi jonkin ajan päästä kaveripyynnön facessa ja sanoi, että haluaisi tutustua minuun paremmin. Sovimme treffit täksi päiväksi.

Pyysin miehen kahville luokseni ja mietin, että todennäköisesti sama kuvio toistuu kuten aina. Juodaan kahvit eli riisutaan vaatteet ja harrastetaan seksiä, minkä jälkeen jutellaan hetki ja sitten mies lähtee.

Tämä kerta meni eri tavalla. Minua jännitti ihan hirveästi ja mietin jo, turvaudunko tavanomaiseen jännityksen laukaisuun eli käyn heti mieheen käsiksi vai yritänkö malttaa mieleni. Maltoin mieleni ja kestin jännityksen ja vaivaantuneisuuden.

Minulle on oikeasti tosi haastavaa tavata joku mies ja pitää vaatteet päällä. Joku ujostelee alastomuutta ja heti suoraan sänkyyn hyppäämistä, mutta minulla homma menee toisinpäin.

Istuimme ehkä tunnin verran vierekkäin sohvalla, kunnes aloin kysellä miehen seksimieltymyksiä. Siinä hän totesi, että ei koskaan harrasta seksiä ensimmäisellä tapaamisella. Olin että voihan vittu ja päässä pyöri pelkkää tyhjää.

Mielenkiintoista on se, että en hetkeäkään ajatellut, etteikö mies olisi minusta fyysisesti kiinnostunut. Se olisi ennen ollut välitön reaktio kenen tahansa miehen haluttomuuteen. Nyt lähinnä hämmennyin siitä, että joku mies voisi olla kiinnostunut minusta eikä vain pillustani.

Mies kertoi, että hän on katsellut minua neljä vuotta salilla. Jutteluun ja kaveripyyntöön hän keräili siis ihan huolella rohkeutta. Aika suloista. Muutenkin hän vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Miehen puheissa vilahti sanoja kuten erakko, kävelylenkit metsässä, suuseksi, ostoshelvettien välttely. Meillä olikin yllättävän paljon yhteistä saliharrastuksen lisäksi.

Lopulta kiusasin miestä siihen malliin, että hän lähti aika vikkelään kotiin. Tosin ehdotti kyllä toisia treffejä eli panemista jo täksi illaksi, mutta taidan jättää väliin. Näemme ehkä alkuviikosta uudestaan.

Aiemmin viikolla kävin psykiatrin ja psykologin luona juttelemassa hoitokuvioistani. Minulle suositeltiin psykodynaamista psykoterapiaa. Psykiatri oli täyspäisin alan ammattilainen, jonka olen vuosien aikana tavannut. Älykäs, sopivan provosoiva ja ärsyttävä, mutta silti empaattinen.

Psykiatri totesi, että tällä menolla työkykyni on vaarassa, jos mitään ei tehdä. Hän olisi määrännyt minulle lääkettä, mutta kieltäydyin. Psykiatri totesi taustatietojeni ja puheitteni perusteella, että minulla on todennäköisesti jonkinlainen dissosiaatiohäiriö. Se ilmenee persoonani hajanaisuutena eli vähän oikoen en pysty yhdistämään hyvää ja huonoa eheäksi kokonaisuudeksi. Myös joidenkin aikuisvuosien unohtaminen viittaa dissosiaatiohäiriöön. Psykiatri sanoi, että hän ei yhtään ihmettele, miksi kuolema on edelleen niin suuri teema arjessani, koska se on ollut sitä lapsuudestani asti.

Pyysin psykiatrilta itselleni kaikki psykologin ja psykiatrin kirjaukset hoidoistani vuodesta 2007 alkaen. Lueskelin nelisenkymmentä sivua tarinaa itsestäni ja elämästäni ajanjaksolta, joka oli yksi käsittämätön helvetti.

Vaikea kuvailla, mitä kaikkea tunsin, mutta ihan kuin olisin lukenut asioita jonkun minulle täysin tuntemattoman ihmisen elämästä. Tapahtuiko kaikki todella minulle? Miten voin olla nyt tässä ja vielä kohtalaisen täydessä järjessä? En tajua.