Toistelen isän sanoja mielessäni, jotta niistä tulisi totta. Kaikki on aina jumalallisessa järjestyksessä. Vaikka mikä helvetti tai taivas iskisi päälle, kaikki on aina jumalallisessa järjestyksessä. Äidin ja veljen kuolema, masennus, kouluahdistus ja kaikki siltä väliltä. Just fine.

Mietin kaupungilla kävellessä, mitä kaikkea hyvää elämässäni on. Jospa yrittäisin tänä vuonna keskittyä enemmän hyviin asioihin ja märehtiä vähemmän niitä ikäviä juttuja. Minulla on aivan ihana isä ja sisko ja mikä parasta, he ovat terveitä ja elossa. Vaikka äiti ja veli eivät enää ole täällä, he ovat koko ajan lähelläni. Tunnen sen niin vahvasti, että mitkään sanat eivät pysty kuvailemaan sitä riemua, kun saan pitää heidät osana elämääni. Jopa tuolla reissussa näin heidät yhtenä aamuyönä meren aallokossa ja rannalla.

Perheen lisäksi minulla on ihania ystäviä, jotka kestävät olla lähelläni, vaikka en ole mikään helpoin mahdollinen ystävä ja ihminen.

Olen saanut syömishäiriöni kontrolliin ja suureksi yllätykseksi paino oli jopa tippunut parin viikon loman aikana. Vain syömishäiriöinen voi tietää, miten mielettömältä tuntuu, kun voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa ja kun ruoka ei enää hallitse täysin elämää. Ihan kuin pääsisi vapaaksi elinkautisesta.

Vaikka koulu ahdistaa ja jahkailen keskeyttämistä, pärjään siellä hyvin. Viimeksi tänään tuli tieto täysistä pisteistä yhdessä tentissä. Eikä niillä numeroilla tai menestyksellä ole enää väliä kuten joskus ennen oli. Riittää, että pärjään muiden mukana, koska olen ollut tuuliajolla niin monta vuotta. Pelkäsin syksyllä, että en pysty muistamaan tai oppimaan enää yhtään mitään muun muassa sähköhoidon ja yleisen taantumisen vuoksi. Mutta terapeutti oli oikeassa, kun sanoi, että kognitiiviset taidot eivät häviä, vaan ne voivat palautua.

Ja kuntosali. Se on kuin toinen koti, vaikka sinne välillä joutuukin väkisin itsensä raahaamaan. Siellä nautin leveistä hartioistani ja siitä, että minulla on fyysisesti terve keho ja pystyn muokkaamaan sitä niin paljon kuin haluan. Kasvoille on vaikea tehdä mitään (arvet, huono iho), mutta läskit saa aina sulamaan ja lihasta tilalle, jos vain tekee pitkäjänteisesti töitä. Ja minähän teen.

Ehkä kaikkein parasta elämässäni on se, että olen niin tunneihminen. En kestäisi tasapaksua normiarkea, jossa läheisen kuolemaa surraan vuosi ja sitten kaikki on taas bueno tai että jokin lomamatka on vain pieni juttu, jonka jälkeen palataan taas hulluun suorittamisen oravanpyörään. Minä nautin siitä, että kaikki mitä tunnen, on niin voimakasta. Joko olen ihan maailman huipulla onnesta tai sitten jossakin helvetin syövereissä. Siksi olen jollain älyttömän kierolla tapaa kiitollinen äidille ja veljelle, että he kuolivat ja sysäsivät minut tähän syvääkin syvempään tuskaan ja ikävään. Ja että tapasin Kartsan, joka mahdollisti viimeisimmän reissun, jossa tapasin upeita ihmisiä ja kai voi sanoa, että olin ainakin hetken onnellinen.

Ei taida ihan kuulostaa normi-Viiviltä, vai mitä. Ehkä nyt kun pääsin tuon virallisen kuolemarajan (30-vuotissyntymäpäivät) yli, voin alkaa vähitellen elää.