Suunnittelin äidin kuoleman jälkeen, että tapan itseni huhtikuussa. Kohta on huhtikuu enkä tiedä, miten tässä käy. Ostin eilen hetken rahantuhlaushuumassa ihanan kauniit korkeakorkoiset kesäkengät. Onko se merkki jostain, että haluan siltikin nähdä vielä kerran kesän. En tiedä. Tämä aika ahdistaa, kevät, aurinko ja kun valoa ja ihmisten iloa tunkee päälle joka suunnasta. Silti mietin, voisiko elämällä olla minulle jotain tarjottavaa. Mutta pelkään.

Olen suunnitellut, että kirjoitan kirjan surusta ja tästä helvetistä, jota koen pikkuveljen ja äidin kuoleman jälkeen. Olen jo varovasti aloitellut. Jokainen, jolle olen uskaltanut toiveeni kirjasta paljastaa, on tukenut ja kannustanut minua. Se tuntuu hyvältä. Että niin moni uskoo, että minä voisin saada jotain aikaiseksi ja että minun päähäni edes joskus pälkähtää jokin hyvä ajatus.

Terapeuttini sanoi eilen, että minä luultavasti en ole nyt maanisessa vaiheessa. Se tuntui aika hölmöltä, koska olen itse ollut varma siitä, vaikka hullu väsymys vaivaakin yötä päivää. Terapeuttini sanoi myös, että hänen mielestään olisi parempi, jos siirtäisin lääkeasiat takaisin hänen työryhmänsä psykiatrille eli tuijottavalle ja ammattitaidottomalle psykolle, josta olen paljon vuodattanut. Mielenkiintoista kuulla, mitä päälääkärini maanantaina sanoo kaikesta.

Tämä viikonloppu on huippu. Eilen illalla sain vihdoin ja viimein seurakseni Minskun, jota en ole nähnyt ikuisuuksiin. Ihanaa.