Kootut ahdistukset.

Mummu. Kukaan ei voi kuvitella sitä jäätävän hiljaisuuden määrää, joka syntyy kun mummu ja isä (äiti ja poika siis) osuvat samaan tilaan. Isä ei kahta sanaa enempää vastaa, kun mummu kyselee ja mummu ihmettelee hätääntyneenä. Minä sivussa ja sivun vieressä imen kaiken negatiivisen energian itseeni ja pohdin, kuinka kovia kokenut pääni mahdollisesti kestää enää. Niin ja jos ehkä mahdollisesti juuri minä voisin korjata kahden aikuisen ihmisen tulehtuneet välit. Voi kun saisi kerran kokea, miltä tuntuu vain olla välittämättä. Olla tuntematta ja huomaamatta muiden ihmisten tunteita ja olotiloja. Olisin ehkä taivaassa.

Hautakivi. Se on nyt nähty ja koettu. Ei tuntunut ihme kyllä missään, paitsi helvetinmoisena parvena kaiken maailman pörriäisiä naamalla ja edellä mainittuna isä-mummu-välisenä ahdistusdraamana. Näinkin voi itseään suojella romahtamasta veljen haudalla. 

Joulu. Need I say more. Jostain syystä mietin näin keskikesällä jouluaattoa ja kuusen koristelua. Niin kauan kuin muistan olemme koristelleet kuusen yhdessä pikkuveljen kanssa. Siihen on liittynyt hirveän paljon kaikkia pieniä yksityiskohtia ja juttuja, jotka ovat tehneet joulusta joulun. Ainoastaan kerran pikkuveli on koristellut kuusen yksin (kun olin ulkomailla), mistä loukkaantui verisesti. Mitä siitä nyt tulee, en halua tietää.

Juhannus. Juhlamieli katosi ennen kuin se ehti saapuakaan. Huomenna tulee Teija, enkä tiedä, miten jaksan nähdä häntä. Tekisi mieli vetää kunnon kännit ja syödä kaikki äidin leipomat herkut ja ei-niin-herkut. Tunnen itseni kaksi kiloa laihtuneena luonnottoman suureksi amatsoniksi äidin luisevan varjon rinnalla. Puhumattakaan laiskuudesta ja huonoudesta, kun en kykene joihinkin perustekemisiin. Voihan ihanuus.