Näin viime yönä tosi herättelevän unen. Se oli henkimaailmasta huutomerkin kanssa lähetetty viesti, joka olisi mennyt minuakin jääräpäisemmällä jakeluun.

Unessa kävelin ulkona ja vastaani tuli koira omistajansa kanssa. Koira oli valkoinen, tosi pörröinen ja kooltaan verrattavissa johonkin hillittömään hevoseen.

Otin unessa perinteisen jähmettymisasentoni, koska pelkään eläimiä ja valmistauduin siihen, että koira hyppää päälleni. Koira ei hypännyt, vaan se nousi takajaloilleen, halasi minua ja hymyili leveästi. Minulle tuli erittäin hyvä, lämmin ja turvallinen olo.

Muuta en unesta muista enkä usko, että olisin unohtanut mitään olennaista.

Unen jälkeen tajusin, että hillittömän kokoinen koira edustaa pelkoja ja minun jähmettymiseni omaa asennettani pelkoja (ja vastoinkäymisiä, haasteita, vaikeuksia) kohtaan.

Tietyissä asioissa koen, että pelottavat asiat hyppäävät niskaani ja tapahtuu jotain kammottavaa. Jähmetyn ja koen, etten kykene tekemään asioille mitään.

Uni osoitti, että kaikki pelkoni ovat oikeasti ystäviäni ja ne tulevat ihan hyvässä hengessä elämääni, jotta oppisin, kehittyisin ja voisin jättää turhia murheita taakseni ja jatkaa kevyemmin eteenpäin.

Eihän tämä oivallus uusi juttu ole. Joka ikisessä henkisessä opuksessa pelot kuvataan ystäviksi tai jollain tapaa myönteisiksi, mutta viimeöinen uni toi oivalluksen taas takaisin tietoisuuteeni.

Aamulla heräilin normaaliin tapaan salille viimeistä kertaa ennen viikon lepotaukoa. Jossain kohtaa sohvalla istuessani tuli sellainen kirkas hetki, jota on vaikea kuvailla. Vähän sama kuin silloin, kun äiti antoi kuolemansa jälkeen ohjeen, että ala kirjoittaa kirjaa (äläkä tapa itseäsi).

En muista ihan sanatarkasti, mutta joku antoi minulle tällaisen viestin. (Itse asiassa ystäväni puhui minulle vähän samoilla sanoilla joku ilta sitten.)

Työttömyys ei ole ongelma, vaan kyse on jostain paljon laajemmasta. Jos nyt lähdet töihin, sinulle ei jää tilaa käsitellä niitä asioita, joita nyt kuuluu käydä läpi, jotta pääset eteenpäin.

Tämä kaipaa hieman muotoilua ja lisäpohdintaa, mutta luulen, että olen murehtinut turhaan. Heh. Jos nyt saisin työpaikan, okei, minulla olisi työpaikka, säännölliset tulot, en häpeäisi työttömyyttäni ja lähipiirini olisi tyytyväinen, vaikka olisin miten uupunut ja niin edelleen. Mutta se työ olisi vain laastari jollekin suuremmalle aukolle ja tyhjyyden ja arvottomuuden tunteille, joita sisälläni kannan. Se ei parantaisi lopulta kuin pintaa.

Aloitan viikonloppuna tai viimeistään alkuviikosta hylkäämisen tunnelukon käsittelyyn liittyvän valmennuksen. Uskon, että kyseistä tunnelukkoa työstämällä pääsen työjutuissa ja ihmissuhteissa eteenpäin. Minulla olisi nytkin aiheesta paljon kirjoitettavaa, mutta taidan antaa asioiden muhia vielä viikonlopun yli.

Lähden tänään hermolomalle isän luokse. Tuli sen aurakuvauksen jälkeen sellainen olo, että en kestä enää yhtään mitään. Että päässä vilisee niin paljon ajatuksia, vaatimuksia ja suorittamista, että paras keino on lähteä kuuntelemaan hiljaisuutta maaseudulle.

Tällä hetkellä olo on ihan hyvä. Riittävän hyvä. Ehkä jopa toiveikas ja odottava.