Sunnuntai meni eilen suhteellisen kivuttomasti. Kävin salilla tekemässä hyvän treenin, keksin vihdoin ja viimein aika hyvältä maistuvan kasvis(proteiini)ruoan. Olin muutaman tunnin kaupungilla Tuulan kanssa. Sunnuntai tuntui melkein kohtalaisen kivalta arkipäivältä. Kunnes tulee se ikävä ilta.

Juttelimme Tuulan kanssa päiväsairaala-ajasta. Tuulahan on se minua kolmekymmentä vuotta vanhempi nainen, johon tutustuin sairaalassa. Jouduin vähän väliä sanomaan hänelle, etten taaskaan muista kenestä tai mistä tilanteesta puhut. Koko sairaala-aika on kuin unta, koska sähköhoito ja veljeni kuolema ovat vieneet viime vuoden unholaan.

Tuula sanoi jännästi, että en ole pystynyt käsittelemään mitenkään päiväsairaala-aikaa, koska veljeni kuoli heti muutama päivä sairaalajakson loputtua. Tajusin, että niinhän se tosiaan on. Koko sairaala-aika on iso möykky sisälläni, mikä varmasti osaltaan aiheuttaa ahdistusta. Siellä kuitenkin käytiin tosi paljon läpi rankkoja ja ikäviä asioita (muun muassa isäsuhdetta, iho-ongelmavyyhtiä ja ahmimista) plus jouduin olemaan joka päivä monta tuntia haastavassa sosiaalisessa ympäristössä.

Tuli hirveä halu päästä jauhamaan viime vuodesta. Miten muistan siitä vain tuon unenkaltaisen puolentoista kuukauden päiväsairaalan, pikkuveljen traagisen kuoleman, itkukävelyt hörhökaverin kanssa kesällä, sähköhoitojakson ja silloiset äidin kaksi kertaa päivässä -puhelut ja joulun itkut ja karmivan ahdistuksen. En tiedä, mitä muuta siellä on. Luulen, että vain hirveä määrä ikävää ja pahaa oloa, surua ja murhetta veljen kuolemasta.

Ajattelin, että kenen kanssa voin viime vuodesta puhua. Päädyin terapeuttiin, onneksi hän on olemassa. Kaikki kunnia ihanille ystävilleni, mutta en halua rasittaa ketään heistä vatvomalla samoja ja samoja asioita yhä uudelleen. En usko, että kukaan heistä jaksaa kuunnella minua tai yrittää ymmärtää. Usein olen tuosta päätelmästä vihainen ja ärsyyntynyt. Tekisi mieli "huutaa" ystävilleni, että ettekö te tosiaan tajua, miten uskomattoman paha ja tuskainen olo minulla kaiken naurun ja muka-aktiivisuuden takana on. Mitä luulette, että kahden läheisen kuolema vajaan vuoden sisällä tekee ihmiselle. Miksi en saa sitä huomiota ja tukea, mitä tarvitsisin vaikka en edes tiedä, millaista se tuki olisi.

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tai suutu noista sanoista. Anteeksi. Olette kuitenkin elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Ymmärrän, että teillä on omat ongelmanne ja raskaat asianne. Miksi ottaisitte lisätaakkaa ja ankeutta minun pahasta olostani. Toistan, toivottavasti ette loukkaannu. Tässä kun on taustalla eräs ihminen, entinen paras ystäväni, joten taidan kohdistaa turhautumistani teihin, vaikka oikeasti sen kohde on tuo ystäväni. Hän hylkäsi minut karusti pahimmalla mahdollisella hetkellä lukioaikaan. En taida toipua siitä koskaan.

Minun päiväni kuluvat näin. Aamupuoliseitsemältä menen salille. Teen niin raskaan ja tuntuvan treenin kuin vaan näillä voimillani ja kunnollani pystyn. Joskus viikonloppuisin käyn nykyään tosi aikaisin, ehkä puolen viiden, puolen kuuden aikoihin, lenkillä, johon sisältyy kävelyä, juoksuohjelmaa ja portaissa loikkimista. Lenkin jälkeen raejuusto-mehukeitto-kaurapuuro, minkä jälkeen tuntuu aika hyvältä.

Päivä kuluu kohtalaisesti, tosin peläten iltaa. Neljästä viiteen on hetken helpotus, kun katson älyvapaata hömppäsarjaa (katsoimme sen aina äidin kanssa, jos olin kotona käymässä), mutta sitten alkaa tuska. Selailen netistä kerta toisensa jälkeen vakisivut, kuuntelen yhtä tai kahta kappaletta repeatilla kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja.

Sitten alkaa pää hajota ja menen sängylle makaamaan. Usein nukahdan viiden kuuden maissa ja torkun pitkälle iltaa. Saatan herätä seuraavan kerran kymmenen yhdentoista aikaan ihan virkeänä ja mietin, miten ihmeessä kestän aamuun asti. Nappaan lääkkeet ja puolihorroksessa toivon, että pää ei hajoa ennen aamua. Jotenkin vain pätkissä nukkumalla selviän aamuun. Sitten tulee salihelpotus.

Unirytmini on siis aivan sekaisin. En vaan kestä noita alkuillan tunteja hereillä. Ahdistus ja paha olo on niin totaalinen. Tiedän, että voisin soittaa jollekin, lähteä uudestaan salille tai ulos kävelemään, jutella siskon tai isän kanssa ja mitä tahansa muuta. Vaivun vaan alkuillasta johonkin lamaannuksen tilaan, etten kykene tekemään oikein mitään.

Onneksi menen terapeutille keskiviikkona.