Tiistai

Toisen työviikon aikana olen alkanut jossain määrin sopeutua. Vastuu tuntuu edelleen hurjalta. Yritän olla ajattelematta sitä, että jonkun potilaan henki voi riippua siitä, minkä arvion ja päätöksen minä teen. Toki itsemurha on aina oma valinta ja ihminen keksii kyllä keinot, jos haluaa päivänsä päättää. Silti välillä ahdistaa, etenkin aamuyöllä, kun pitäisi nukkua ja keräillä voimia.

Muutenkin työasiat pyörivät liikaa mielessä ja on ollut melko säätämistä, että ehtii tehdä kaiken haluamansa päivän aikana. Vuorotyössä tottui siihen, että vapaita on miten milloinkin. Ennen iltavuoroa ehti hyvin aamusalille (parasta!) ja aamuvuorosta pääsi jo kolmelta kotiin. Tosin huomasin heti kaoottisen maanantain jälkeen, että niin vain tein ruuhka-aikaankin tosi hyvän jalkatreenin ja sain hyvin nollattua pään työpäivän jälkeen. Ehkä tämä tästä vielä.

Viikonloppu oli kiva. Heitin yhden valmennustyökeikan perjantaina, ja loppuviikonlopun istuin koulussa. Koulu on valmistumiskokoontumista vaille paketissa ja hyvä niin!

Työkuviot ovat ihan levällään. Perjantaina on työhaastattelu nykyisen työpaikkani yhtä vakivirkaa varten. Melkein pelkään, että saan paikan. Työttömänä en voi siitä kieltäytyä eli olen pakkoraossa, jos he valitsevat minut. Reilun viikon perusteella on hankala arvioida, kestääkö pääni tätä työtä ja kuinka kauan. Oma terveys on kuitenkin ykkönen ja siitä pidän kynsin hampain kiinni. Olisi kieltämättä huvittavaa, jos heittäisin vielä jonkin burnoutlenkin kaiken kokemani jälkeen.

Sen verran olen matkan varrella oppinut, että yritän pitää ajatukset myönteisenä ja toiveikkaana. Ei ole kovin järkevää joka lauseessa mainita, miten raskasta ja vaativaa työ on. Korjailen lausekuvioita aina mielessäni parempaan suuntaan, mutta toisaalta pakko näitä asioita ja tuntemuksia on purkaa, kun mt-puolen työ on niin uutta ja erilaista minulle.

Janne oli käymässä sunnuntai-iltana. Kertoo jostain tykkäämisen syvyydestä, että halusin nähdä hänet illalla koulun jälkeen. Normaalistihan lähden aikaisin nukkumaan etenkin, jos pitää aamulla herätä töihin. Ja olin kohtuu uupunut koulureissun ja junamatkojen jälkeen. Mutta kun se tyyppi on niin ihana. Välillä tuntuu, että ihan sulan Jannen kosketuksesta. Tiedättekö, sellaista ylilällyä hempeilyä, jota minun ei pitänyt ikinä elämässäni kokea. Ei näitä käänteitä pysty aina ymmärtämään. Aion nauttia kaikesta mahdollisesta ja samalla pikkuhiljaa käsitellä pelkoja, mitä tähän Janne-kuvioon liittyy. Kuolemiset, sairastumiset, toisen omistaminen, mustasukkaisuus... ja mitä näitä kevyitä juttuja nyt on.

Perjantai

Jäätävä ulkopuolisuuden tunne. Se tässä hommassa eniten hiertää.
 
Kävin äsken työhaastattelussa vakipaikkaa varten. Olin käsittänyt ajankohdan väärin eli hienosti myöhästyin tapaamisesta, tai minut jouduttiin hakemaan paikalle. Todella noloa. Mietin haastattelun aikana, että en ehkä halua paikkaa. Miksi edes hain sitä. Oikeasti melkein pelkään, että saan paikan, vaikka työkokemukseni perusteella se on epätodennäköistä.
 
Äsken kävin lounaalla kahvihuoneessa. Koin itseni niin käsittämättömän ulkopuoliseksi. Minulla ei ole kenellekään mitään sanottavaa ja on tosi tympeää viritellä keskustelua jostain tien kuraisuudesta tai vastaavasta. Tuli hirveä ikävä entisiä työkavereita, joiden kanssa oli helppoa ja luontevaa olla. Täällä taas. No. Kun ei synkkaa, ei synkkaa. Onko minun siis valittava paska työ yhdistettynä huippuihin työkavereihin vai kivempi työ tällä lamaannuttavalla ulkopuolisuuden tunteella. Ei ole reilua!  
 
Tiistaina törmäsin Kaappiin salilla. Mies oli pannut kroppansa teräskuntoon ja näytti kieltämättä tosi hyvältä. Hän heittäisi minut hetkessä olalleen, sellaisesta kaapista on kyse. Kaappi tuli moikkaamaan ja piti viiden minuutin monologin kuulumisistaan. Ei sanallakaan kysynyt, mitä minulle kuuluu tai muutakaan. Tunsin, miten Kaapin ego täytti koko salin ja mietin vaan, miten olen voinut tykätä hänestä. Voi helvete. Koko lopputreeni meni suoraan sanottuna päin vittua, kun mietin vaan, joudunko useinkin näkemään tyypin ruuhkasalilla. Fuck. Ilta menikin sitten vittuuntuneessa olotilassa, kunnes Janne tuli. Sitten helpotti kummasti, heh.