Heräsin viime yönä kolmelta vahtimaan sitä hetkeä, kun herään lihavana. Se on suurin pelkoni. Että yhtäkkiä herään, katson itseäni peilistä ja tajuan, että tällä kertaa menin liian pitkälle.

Pyörin sängyssä tunnin, minkä jälkeen nousin aamuhämärässä ylös, menin jääkaapille ja otin sieltä pari isoa palaa mansikkatäytekakkua, jonka leivoin eilen. Tein sen välirauhan eleenä K:lle, joka kävi eilen illalla. Oikeasti tein sen lähinnä itselleni, mutta se tuskin yllättää ketään.

Aamupalaksi hain kaupasta vegepitsan, pari kermajäätelöä ja jälkiruoaksi muutaman palan kakkua. Sen jälkeen sammuin sängylle ja herätessä toivoin, että kaikki olisi jo ohi. Syöminen, elämä, kaikki.

Sain aiemmin kommentin, jossa minua kehotettiin hakemaan asiantuntija-apua. Kerron hieman taustoja, miksi avun hakeminen tuntuu ylivoimaiselta.

Olin neljätoista, kun aloitin käynnit psykologilla syömisongelmieni vuoksi. Olin viisitoista, kun teimme pienen perheretken syömishäiriöpoliklinikalle anorektisen oireiluni vuoksi. Vanhempani juttelivat mukavia psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja minä kuuntelin kiltisti, kun varsin yksinkertainen psykiatrisetä yritti johdatella minut myöntämään, että pikkuveljeni syntymä laukaisi syömishäiriöni. Yritin vaikka miten päin selittää, että pikkuveljeni on ehkä parasta ja tasapainoisinta, mitä elämässäni on, mutta ei.

Psykiatrilta tuli myöhemmin alentava ja holhoava kirje, jossa hän totesi, että minä en ole tarpeeksi vakavasti sairas, jotta he voisivat ottaa minut asiakkaakseen. Piste.

Psykologilla käynnit jatkuivat yläaste- ja lukioajan. Syömishäiriö paheni.

Yliopistoajoista en muista paljoakaan, mutta taisin käydä lukuisilla eri yksityisillä terapeuteilla vähän juttelemassa masennuksestani ja syömisongelmistani. Tilanne paheni edelleen.

Vuonna 2008 tapasin ensimmäisen ammatti-ihmisen, joka tajusi, että minulla on oikeasti hätä. Että en vain huvikseni sano, että minulla on syömisongelmia, vaan niitä todella on.

Muistan sen helpotuksen tunteen, kun naislääkäri sanoi rohkaisevasti, että nyt laitamme sinun syömisasiasi kuntoon. Sain lääkityksen, joka toimi jonkin aikaa. Oli ihmeellistä, kun ei koko ajan tehnyt mieli syödä. Kohta perään pikkuveljeni kuoli.

Viimeisin terapiasetti kesti kuusi vuotta. Psykologi oli tosi mukava ja herttainen. Hän totesi, ettei hänen ammattitaitonsa valitettavasti riitä syömishäiriön hoitamiseen. Juttelimme silti syömisongelmistani sen verran, kuin minä niitä halusin tuoda esille.

Tiivistettynä. Minusta tuntuu, että olen vatvonut syömisongelmiani koko elämäni. Se jatkuva puhuminen on ihan saatanan uuvuttavaa. Se olisi sitä, vaikka vastapäätä istuisi joku, joka oikeasti tietääkin syömishäiriöistä jotain.

Ja koska olen luonteeltani muiden miellyttäjä, en osaa käydä terapiassa. Vähän väliä sanon jotain, mistä kuvittelen, että terapeutille tulee hyvä mieli tai että hän kokee onnistuvansa työssään. Terapeutin tunteista huolehtiminen ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta minkään ongelman käsittelylle.

Tunnistan, että paikkaan syömisellä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen kokemuksia. En kerta kaikkiaan kestä enää avata kenenkään vieraan kanssa samoja, vanhoja haavoja. En vain kestä enkä halua.

Toinen syy avun hakemisen vaikeuteen on ammattini. Olen ollut psykiatrisella puolella töissä ja mahdollisesti teen töitä sillä puolella tulevaisuudessakin. Ammattilaisena on haastavaa hakea apua mielenterveyden ongelmiin, koska täällä on sen verran pienet piirit, että aina on joku tuttu kasvo jossain joko lääkärinä tai hoitajana. Ja kyllä, vaitiolovelvollisuus on ja niin edelleen, mutta jo harjoitteluaikana koin tosi kuormittavaksi, kun jouduin tekemään töitä niiden henkilöiden kanssa, jotka hoitivat minua, kun olin kaikkein heikoimmillani.

Kolmanneksi uskon, että ratkaisu on sisälläni. Joku ulkopuolinen voi ehkä auttaa etsimisessä, mutta vastaus on jo minussa. En tiedä, miksi syöminen koettelee minua nyt taas näin kovalla kädellä, mutta aion löytää vastauksen. Olen sen verran analyyttinen ja sitkeä, että selviän tästä. 

Minulle on vuosikaudet sanottu, että tuhlaan elämäni syömisten takia. Minä tiedän sen. Kun ulkona on yli kaksikymmentä astetta lämmintä, aurinko paistaa ja minä syön hikisessä yksiössäni niin paljon, että sammun sänkyyn, ettei tarvitsisi olla hereillä ja murehtia, kun en pysty menemään ulos yksinäisyyteen – minä todella tiedän, miten tuhlaan kallisarvoista aikaa. Valitettavasti elämäni on tällä hetkellä tätä, ja toivottavasti huomenna jotain muuta.

(Tämä ei ollut hyökkäys Pauliina sinua kohtaan. Olen kiitollinen, kun välität.)