En sitten uskaltanut jutella terapeutille. Yllättävää. Enkä saanut kirjoitettua ryhmässä yhtään mitään. Sanoin, että ahdistaa niin paljon, että mitään ei tule ulos. Terppa kysyi, mikä ahdistaa ja kerroin itsetuhoisista ajatuksistani. Puheenvuoroni jälkeen tuli painostava hiljaisuus ja sellainen hiljainen pakko, että yritetään nyt kaikki porukalla keksiä jotain oikein kannustavaa ja kivaa sanottavaa Viiville. Kaikki varmaan tarkoittivat hyvää sanoillaan, mutta minun ahdistustani se vaan lisäsi. Minusta ja minun ongelmista tehtiin liian tärkeä ja iso juttu, kun kyse kuitenkin on ryhmästä ja kaikkien hoidosta.

Kun tulin kotiin, isännöitsijä oikein juosta hyppeli perääni. Oli ensin ahdistelemassa jotain toista asukasta. Mies kysyi, töistäkö tulen. Sanoin, että en. Jaa, opiskeletkos sinä sitten. Juu en. Sitten kovaäänistä naurua ja kommentti, miten voit olla tekemättä mitään. Noin kaunis, pirteä ja iloinen tyttö ja kun työvoimastakin on pulaa. Tuovat Virosta asti tyttöjä töihin ja plaa plaa. Tavallisesti olen miehelle kohteliaan ystävällinen, mutta nyt vain häivyin vähin äänin paikalta. Otti lievästi sanottuna päähän. Mies jäi huutelemaan jotain perääni. Kerrankin ei voisi vähempää kiinnostaa, miten ääliömäisen kuvan ehkä annoin itsestäni. Aivan sama.