Kävin eilen ensimmäistä kertaa omin avuin suihkussa leikkauksen jälkeen. En saa edelleenkään nostaa käsiä yli hartiatason, joten hiustenpesu vaati pientä säätämistä. Lopulta sain hiukset pestyä lattialla kyykäten.Tuntui helpottavalta huomata, että en tarvitse enää niin paljon apua kuin heti leikkauksen jälkeen.

Toinen kerta alasti peilin edessä oli ensimmäistä huomattavasti helpompi. Osasin jo varautua siihen, että rinnat hyppäävät silmille. Ehkä turvotus oli laskenut tai silmät tottuivat näkyyn nopeasti, mutta en ollut niin järkyttynyt kuin viimeksi.

Rintoja alkaa pakottaa heti, kun otan tukiliivit pois, joten en voinut kovin kauan pitää niitä irrallaan. En silti malttanut olla kokeilematta, miltä ihonmyötäinen narutoppi näyttää paljaiden rintojen päällä.

Pujottelin topin näppärästi alakautta ja katsoin peiliin. Taas meinasi itku päästä, kun tajusin, että minulla on nyt oikeasti rinnat. En tarvitse kohottavia tai topattuja liivejä tai välttämättä liivejä ollenkaan. Paitoja ei tarvitse valita sen mukaan, miten ne puristavat rintoja yhteen tai mikä kaula-aukko edes vähän kohentaisi rintavakoa. Nyt rinnat vaan ovat siinä omalla paikallaan sopivan muhkeina.

Öisin, kun en saa nukuttua ja päivällä, kun aika matelee, ehdin miettiä. Ehdin miettiä p a l j o n.

Jo vuosikaudet ennen leikkausta pohdin sitä, miten heikko ja huono olen, kun en pysty hyväksymään itseäni luonnollisena ilman kirurgin veistä. Ajattelin, että luonnostaan suuririntaiset naiset ovat automaattisesti minua parempia ihmisiä. Heillä on suuret rinnat, he ovat naisia. Minä en. Olen joku väliinputoaja, jolla ei ole pienet mutta ei suuretkaan rinnat.

Ajattelin, että ne pienirintaiset naiset, jotka hyväksyvät itsensä sellaisenaan eivätkä halua silikoneja, ovat minua vahvempia ja parempia naisia. Että heissä on jotain sellaista henkistä vahvuutta, jota minussa ei voi koskaan olla. He eivät ole niin pinnallisia, että rintojen koolla olisi väliä tai ehkä he vain ovat oppineet elämään asian kanssa.

Syyllistin itseäni pitkään siitä, että haluan silikonit. Eihän kukaan oikeasti järkevä ja itseään arvostava nainen voi haluta muovitäydennystä etumukseensa. Sitä paitsi minä olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa ulkonäkö ei todella kuulunut kolmen kärkeen tärkeimpien asioiden listalla. Minä opin, että itsestä pitää tykätä sellaisena kuin on ja se siitä. Kaikki muu on turhaa ja tarpeetonta.

Noin vuosi sitten, kun tapasin ensimmäistä kertaa Silikonitissin, kadehdin avoimesti hänen upeita rintojaan. Katsoin vierestä, kun nainen puki paidan päälleen ilman rintaliivejä ja näytti aivan helvetin hyvältä. Katsoin omia rintojani ja mietin, että ei saatana, nyt tuntuu pahalta.

Eilen, kun käytin sen narutopin nopeasti päälläni ja katsoin peiliin, tajusin jotain. Ihan kuin ylävartalostani olisi ollut jotain hyvin olennaista kadoksissa, ja nyt kaverukset vihdoin pääsivät takaisin kotiin. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin itseni kokonaiseksi ja täydeksi. Olin kiitollinen siitä, että kaikista omista ja monien muiden ennakkoluuloista huolimatta olin niin rohkea, että menin leikkaukseen.

Valvominen ottaa koville. Yöllä tunnit kuluvat hyvin hitaasti. Viime yönä luulin sekoavani, kun illalla otettu rauhoittavakaan ei pitänyt minua yöyhtä pidempään unessa. On tuskaa vain istua ja odottaa, että keho toipuu ja pääsen taas treenaamaan. Haluaisin käydä itse ruokakaupassa ja kantaa yli kilon painavia esineitä. Lasken päiviä, että pystyn elämään taas normaalisti.

Mutta. En kadu mitään. Tämä ratkaisu oli niin oikea. Se tunne, kun koen vihdoin olevani oma itseni ja kokonainen, on jotain ihmeellistä. Ihan sama, miten pinnallisena tai tyhmänä joku minua pitää. Ei kiinnosta. Minusta tuntuu nyt hyvältä ja ihan kuin masennuskin olisi jäänyt leikkauspöydälle. Voihan takapakkia tulla ja ailahtelevainen kun olen, ajattelen huomenna ehkä taas eri tavalla. Mutta se on vasta huomenna.