Viimeinen työviikko alkaa huomenna, ja enää olisi neljä päivää aikaa nauttia paikallisen sairaalan tunnelmasta. Heh, kyllä tosiaan. Olen aika ylpeä itsestäni, että selvisin tänne asti. Rankkaa on ollut ja olen käynyt helvetillistä taistelua itseni kanssa. Luulen silti, että masennuskuviot voin unohtaa, mutta aikaa toipumiseen menee.

Viime päivinä on tullut yllättäviä pettymyksiä, joihin en osannut varautua. En jaksa edes tänne vaahdota niistä. Mitä enemmän pyörittelen negatiivisia juttuja, sitä tiukemmin jään niihin kiinni. En halua sitä. En halua enää sellaista elämää, jossa kaikki on muka päin helvettiä ja minä olen aina syypää kaikkeen mahdolliseen. En muuten ole, koska syyllisiä ei ole.

Perjantaina sain hyviä uutisia. Pääsen työhaastatteluun toivomaani paikkaan. Tosin auki on vielä se, onko heillä aikaa ja halua odottaa, että palaan takaisin Suomeen. Enkä olisi töissä kuin heinäkuun, joten taitaa kesätyöntekijällä olla vähän liikaa vaatimuksia. Mutta kiva, jos pääsen edes haastatteluun. (Tämä oli muuten taas niitä juttuja, jotka vain tiesin, että näin käy. Kävin jo perjantaina päivällä katsomassa koulun sähköpostin, onko työpaikasta kuulunut jotain. Sitten viesti tulikin muutaman tunnin päästä.)

Olen nähnyt liian paljon ahdistavia unia äidistä ja Mikasta. Tässä maassa ikävä on jotain sanoinkuvaamatonta. Olo on t o i v o t o n.

Kaikista ihanista ihmisistä ehkä eniten ikävöin Merjaa. Tiedän, että tästä olisi tullut niin erilainen reissu, jos hän olisi tullut mukaan, kuten alkuun suunnittelimme. Muihin olen pitänyt suhteellisen tiiviisti yhteyttä ja tiedän, että he voivat hyvin. Merjasta en ole kuullut yhtään mitään pariin kuukauteen, vaikka olen yrittänyt häntä tavoittaa. Toivottavasti mitään ei ole sattunut.