No niin. Viimeinkin kädet toimivat sen verran, että pystyn kirjoittamaan.
Minut tosiaan leikattiin torstaiaamuna. En ehtinyt jännittää leikkausta erityisemmin, koska sain tiistaina yhden tosi mielenkiintoisen töihin liittyvän sähköpostin. Mutta palaan työkuvioihin myöhemmin.
Torstaiaamuna menin bussilla sairaalalle. Mietin matkalla, mitähän helvettiä olen tekemässä ja mitä jos kaikki mahdollinen menee pieleen. Olin antanut Marille ohjeeksi ilmoittaa isälle, jos satun kuolemaan leikkauksessa. Tosi reilua, heh. Voin vaan kuvitella, mitä isä olisi tuumannut, kun olisi kuullut, että tytär otti silikonit ja kuoli samalla reissulla.
Toiselle ystävälleni annoin ohjeeksi kertoa isälle, että olin ihan valmis kuolemaan. Joo. Eihän kenenkään pitäisi rutiinileikkaukseen kuolla, mutta kaikkea sattuu ja minusta oli reilumpaa antaa selkeät ohjeet, jos jotain ikävää olisi tapahtunut.
Kun pääsin paikalle, kesti ehkä reilun vartin, kun olin jo leikkauspöydällä. En siis ehtinyt jännittää ollenkaan, koska kaikki olivat jo valmiina minua varten. Välillä tuntui, että homma eteni vähän liiankin vauhdikkaasti, mutta toki leikkaukset ja niiden valmistelut ovat henkilökunnalle rutiinia.
Leikkauksessa pelkäsin ehkä eniten heräämistä. Minut on joskus kymmenvuotiaana nukutettu ja heräsin leikkauksesta siihen, että tunsin tukehtuvani. Ei mitenkään erityisen kiva muisto. Nyt kaikki meni hyvin ja havahduin vain siihen, että koko kroppa tärisi hervottomasti. Säikähdin ensin tokkurassa reaktiotani ja anestesialääkärin kysymys voinnistani kuulosti siltä, että jotain olisi vialla. Heti perään hoitaja kuitenkin selvitti tilannetta ja rauhoituin. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin jäässä leikkauksen jälkeen (ja toki jännityskin laukesi), että kroppa tärisi kylmästä.
Kun tokenin tärinästä, hoitaja kysyi, onko minulla vaihtoalusvaatteita, kun olin ilmeisesti pissannut tunnin kestäneen toimenpiteen aikana. Olin ihan, että mitäs ihmettä. Kävin nimittäin aamun aikana varmaan kymmenen kertaa varmistuspissalla, vaikka olin ollut yli kaksitoista tuntia syömättä ja juomatta. Myöhemmin selvisi, että olin vain tavalliseen tapaani hikoillut paikat litimäräksi leikkauksen aikana.
Kun makoilin tokkurassa happimaski naamalla, kuulin ääniä ja huomasin, että huoneeseen tuli joku toinen potilas. Ensimmäisenä mieleeni tuli ajatus, että nyt menee aseptiikka ihan päin persettä, kun leikkaussalissa on avoimet ovet kuten aikoinaan harjoittelupaikassani aasialaisessa sairaalassa. Kaikenlaista ehti mielessä pyöriä, mutta pikkuhiljaa tajusin, että olen tosiaan jo toipumishuoneessa enkä missään leikkaussalissa.
Ihana lähihoitajani Mari tuli hakemaan minut sairaalasta ja oli hoitamassa minua ensimmäisen vuorokauden. On se vaan jännä, miten vaikeaa on ottaa apua vastaan. Paljon mieluummin hoidan ja pidän huolta muista. Mutta energia kulkee aina molempiin suuntiin, joten pakko vaan opetella myös vastaanottamaan.
Lääkitys on ilmeisesti niin hyvä, että en ole tuntenut kertaakaan kunnon kipua. Paljon kovempi tuska oli silloin, kun mursin kylkiluuni viime syksynä. Ainoastaan selkä ottaa nyt osumaa, kun joudun nukkumaan selälläni ja muutenkin pitää olla mieluusti rauhassa paikallaan. Ensimmäisen yön valvoin melkein kokonaan, mutta viime yö meni jo paremmin.
Minulla kesti hetken, ennen kuin uskalsin edes vilkaista rintoja leikkauksen jälkeen. Makasin tokkurassa pedillä ja mietin, miltä lopputulos mahtaa tässä vaiheessa näyttää. Sitten kun katsoin, meinasi itku tulla, kun tajusin, että minulla on nyt rinnat.
Rinnat tuntuvat tällä hetkellä aika kovilta. Joudun pitämään koko ajan tukiliivejä enkä ole vielä uskaltanut katsoa, miltä rinnat näyttävät ilman liivejä. Välillä pelottaa, minkälaiset näistä muotoutuu ja mitä jos kroppani ja mieleni eivät totu uusiin kavereihinsa.
Eilen illalla alkoi ahdistaa, kun Mari oli lähtenyt päivällä ja jäin yksin ajatusteni kanssa. Onneksi tiesin jo ennalta, miten vähäiset unet vaikuttavat minuun, joten ilta meni lopulta ihan hyvin. Varmasti suurimmalla osalla leikatuista pyörii samanlaisia ajatuksia mielessä. Mitä tuli tehtyä, kaduttaako, mitä muut sanovat, onko sillä mitään väliä ja miten esimerkiksi pesen hiukseni, kun käsiä ei saisi nostella yli hartiatason.
Kerroin leikkauksesta ylimmälle neuvonantajalleni viestillä, koska en uskaltanut soittaa. Sisko taivasteli asiaa, kysyi, paljonko leikkaus maksoi ja olenko kertonut isälle. Ei muuta. Hän ei soittanut perään, koska hänellä oli mennyt ääni flunssan takia. Todella harmi.
Työkaverillekin laitoin viestin, ja hän kertoi dramaattiseen tyyliinsä olevansa sokissa. Kysymystulva oli melkoinen ja hän olisi halunnut jo nyt viikonloppuna tulla kylään. Joo, ei kiitos. En kaipaa tähän nyt yhtään ketään arvostelijaa lähelleni. Onneksi Mari ja toinen ystäväni ovat olleet tukenani koko tämän projektin ajan.
Nyt olo on malttamaton enkä millään jaksaisi levätä ja ottaa rauhallisesti. Mutta toki tajuan, että kaikkea rasitusta pitää välttää. Kyllä näiden rintojen kanssa ehtii sitten loppuelämän pelata, kunhan jaksan tämän toipumisvaiheen mennä tarkasti ohjeiden mukaan.
Kommentit