Nyt ollaan jossakin niin syvällä kuin heti äidin kuoleman jälkeen. Jokin pitää minua täällä, en tiedä mikä. Ehkä äiti varjelee kulkuani taivaassa eikä halua minua vielä sinne. Mutta tuskaa tämä on.

Kävelin hörhölästä tänään kotiin. Mietin, kenelle sanoisin, että minun elämässäni ei ole mitään sisältöä. Ei mitään syytä, miksi jatkaa tai jaksaa huomiseen. Ensimmäinen ajatus aamulla on, miksi en kuollut illalla ja kuoleviin ajatuksiin nukahdan illalla. (Jos ei oteta huomioon, että tietenkin ensin ajattelen, mitä kaikkea voisin seuraavaksi syödä.) Tässä ei ole mitään järkeä. Ei elämä voi olla vuosikausia tällaista. Ei kukaan voi jaksaa loputtomiin.

Olin äsken salilla pt-ohjauksessa. Hävetti oikein, missä possukunnossa jouduin sinne menemään, kun päivän olen taas syönyt mitä vaan suklaasta leipään ja jäätelöstä pullaan. Tajusin siellä, kun katselin ihmisiä, että tästä ei tule yhtään mitään. Jos jatkan tällä syömistahdilla, voin painaa loppuvuodesta reippaat kymmenen kiloa nykyistä enemmän. EN HALUA SITÄ.

Siispä toimiin. Juttelimme trainerin kanssa ja päädyimme sellaiseen kymmenen kerran haastavaan treenisessioon. Rahaa siinä palaa (rahaa, jota ei vielä edes tuohon ole), mutta teen ihan mitä ikinä vaan, että saan painoa pudotettua. En kestä olla tässä tuskatilassa enää yhtään.

Lisäpotkua toi sekin, että huomasin Poliisin äsken salilla. Toivottavasti mies ei huomannut minua. Varmaan olisi hämmentyneenä katsellut, mihin kuntoon olen itseni päästänyt.