Päätin jossain vaiheessa, että palaan blogiin vasta sitten, kun on jotain hyvää kerrottavaa. Valitettavasti en nyt tunnu saavan ajatuksiani oikenemaan, mutta pakko vähän tuulettaa päätä. Joka ilta uskon ja toivon, että huomenna on parempi päivä, mutta joo.

Unelmaloman aikana koin jonkinlaisen henkisen romahduksen, joka sai lisävauhtia pääsiäisviikolla. Pääni sisällä vahvistui ääni, joka sanoi, että tapa itsesi, sinulla ei ole mitään oikeutta elää ja kaikki haluavat, että kuolet. En tiedä, kenelle ääni kuului, mutta sitä ei pelkällä keitetyllä parsakaalilla ja viherpirtelöillä hiljennetty, joten palasin niin sanotusti juurilleni eli syömään.

Söin vajaan puolentoista viikon aikana lähinnä vain herkkuja. Todella paljon herkkuja. Tavallista pullaa, täytettyä pullaa, lettuja, pitsaa, juustokakkua, raakasuklaata, tavallista suklaata, suklaamunia, irtokarkkeja, maissikakkuja voilla ja juustolla, vege-eineksiä, jäätelöä ja oikeastaan kaikkea muuta paitsi leipää.

Mitä enemmän söin, sitä kovemmaksi ääni pääni sisällä kävi. Joka kerta, kun raahasin lähikaupasta herkkukassiani, palasin mielessäni niihin päiviin, kun ahmimishäiriö oli pahimmillaan. Se oli hirveää aikaa enkä voi käsittää, miten löysin itseni taas samasta tilasta.

Pääsiäispyhien jälkeen tiistaina päätin, että nyt riitti. Jätin kerrasta kaikki herkut ja palasin normaaliin rytmiin. Salille oli hyvin tuskaista mennä, koska maha oli niin turvoksissa ja kipeä plus että ensimmäisen treenin sai tehdä siinä, kun tunki pullahtaneen keskivartalon ennen täydellisesti sopiviin kompressiotrikoisiin. Syöminen oli haastavaa ja ohitin kaupan herkkuhyllyt pelkällä tahdonvoimalla.

Vappuun asti kaikki meni lopahtanutta treeni-intoa lukuun ottamatta hyvin. Meillä oli kivat after partyt Hannan ja Karsan kanssa lauantaina. Tosin ravintolassa himoitsin ennen pääruokaa tuotuja leipäpalasia siihen malliin, että järsin kaikki kynteni ainakin pariin kertaan.

Työkaverin piti tulla yökylään vappuaattona ja meidän oli tarkoitus lähteä pitkästä aikaa yhdessä baariin. Työkaverini perui tulonsa viime hetkellä, koska hän pelkäsi, että olisin liian väsynyttä seuraa. Tästä kevyesti vittuuntuneena sain taas hyvän syyn päästää herkkupedon irti. Sunnuntai ja maanantai menivätkin kivasti syödessä sisätiloissa.

Välillä mietin, miten paljon ruokaa oikeasti voi mahtua 70-kiloiseen naiseen, mutta näköjään sitä vain mahtuu.

Nyt tilanne on se, että ääni pääni sisällä on hiljentynyt. Voin kertoa, että lähes täysjärkisenä on kammottavaa kuunnella päivästä toiseen, kun sinua kehotetaan tappamaan itsesi. Toisaalta joskus aikoinaan kestin kyseistä tilaa vuosikaudet, mutta silloin olin sentään pienessä lääkepöllyssä koko ajan.

Kävin tänään salilla ja ikäväkseni huomasin, että treeni-into on ja pysyy poissa. Mutta koska en pysty antamaan periksi, tein edes jotain ylläpitävää jumppaa. Itkuhan siinä meinasi tulla. Sali on kuitenkin ollut jo vuosia se paikka, jossa olen kokenut onnistumisen ja hyvän olon tunteita. Nytkö sekin otetaan minulta pois. Ilmeisesti alan alitajuisesti valmistautua leikkauksen jälkeiseen treenikieltoon tai sitten kuormitusta on nyt yksinkertaisesti ihan liikaa.

Jos jotain hyvää tästä hetkestä pitäisi löytää, ei sitä kovin syvältä tarvitse kaivaa. Asiat ovat loppupeleissä ihan kunnossa ja monella menee tosi paljon huonommin. Minulla sentään on syömisen lisäksi keinoja, joilla voin käsitellä pahaa oloa ja edelleen uskon vahvasti siihen, että joku päivä asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Jos olisin oikeasti masentunut, sitä uskoa ei olisi ollut enää kuukausiin. Mutta ei tämä mitenkään kivaa ole, se on pakko myöntää.

Sami otti yhteyttä viikonloppuna. Toivotti hyvää vappua ja sanoi haluavansa minut kesän ajaksi takaisin. Juttelimme jonkin aikaa enkä kokenut mitään suurempaa tunnekuohua kuten viimeksi. Ehdotin miehelle, että näkisimme kesäkuussa kerran ja katsotaan sitten jatkoa. En kertonut hänelle mitään leikkauksesta, joten muuttunut ulkomuoto tulee miehelle täytenä yllätyksenä.

En usko, että alan Samin kanssa enää mihinkään tiiviimpään panokuvioon. Tykkään hänestä edelleen liikaa. Sitä paitsi alan pikkuhiljaa päästää miehestä tunnetasolla irti, joten olisi hölmöä satuttaa itseäni taas uudelleen. Enkä halua olla kenenkään seksilelu, vaan oikea nainen, joka saa hyvää kohtelua.

Vaikka suurin piirtein kaikki tuntuu tällä hetkellä turhalta, hyviäkin asioita on näköpiirissä. Lähden ylimmän neuvonantajani kanssa lauantaina viiden päivän lomalle yhteen eurooppalaiseen kaupunkiin, jonne olen halunnut jo monta vuotta. Ja sen jälkeen onkin enää viikko ja menen leikkaukseen.

Pakko vain jaksaa.