Näytät tosi ylirasittuneelta, yksi potilas sanoi minulle tällä viikolla. Kiitos, siltä minusta tuntuukin. Olen helvetin väsynyt. Lähden monesti iltaseitsemältä nukkumaan tai vaihtoehtoisesti nukahdan sohvalle, kun katson Salkkareita. Mikään määrä unta ei poista väsymystä, joka johtuu kaikesta muusta kuin unen puutteesta. Joudun oikeasti ponnistelemaan, että jaksan kävellä muutaman askeleen vessaan tai hakemaan vesilasia pöydältä. Kävely sattuu lihaksiin, kädet tuntuvat vain roikkuvan. Havahdun monesti siihen, että tuijotan yhteen pisteeseen. Ei mikään hyvä juttu, jos on töissä psykiatrisessa sairaalassa.

Ja voi, kun kyse olisikin vain koulustressistä tai harjoittelusta, mutta ei. Sisko nauraa, kun yritän kertoa, miten uupunut olen. Sanoo, että sitten on eri juttu, kun on pelkästään töissä eikä tarvitse enää miettiä mitään koulutehtäviä. Mutta kun ei se ole eri juttu. Ei minulla nytkään ole erityisen paljon mitään. Se on tämä elämä, joka on kuluttanut minut loppuun.

Kaiken lisäksi töissä on yksi miespotilas, joka on vähän liian kiinnostunut henkilökohtaisista asioistani. Jostain syystä ajattelen väärällä tavalla kyseistä potilasta, mikä on aiheuttanut melkoisen moraalituskan. Mutta ei siitä sen enempää. Mies sanoi yhtenä päivänä inhoavansa tätä oravanpyörää, jota suurin osa ihmisistä elää. My words exactly, mutta olin tietenkin hiljaa.

Ehkä se rassaa, että joudun sensuroimaan puheitani ja varomaan, ettei menneisyyteni paljastu. Enkä voi jakaa tätä tuskaa kenenkään kanssa, koska en henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi ennen ollut hullu ja sitten hullu(jen) hoitaja.