Yritin ottaa äsken päikkäreitä kiinni sillä toivomuksella, että en ainakaan töistä näkisi unta. Näin sitten unta Mikan kuolemasta ja koko ajan oli läsnä se ahdistava tunne ja olotila, joka oli äidin puhelun aikana ja jälkeen. Se olo oli jotain niin sairasta, että ihmettelen vieläkin, että olen järjissäni. Kiitos tästä. Muistan seuraavan kerran tarkentaa toiveitani lisää.

Töissä on mennyt aika hyvin. Olen saanut yhdeltä potilaalta vuolaita kehuja työstäni, vaikka en ole tehnyt hänen suhteensa muuta ihmeellistä kuin kuunnellut ja ollut läsnä. Ehkä se juuri on monelle tärkeintä, who knows. Joissakin kohdissa olen ylittänyt itseni ja ihmeekseni en ole muistanut jännittää. Ohjaajan kanssa mietimme sitä, että jos käy kaikki mahdolliset tulevat tilanteet läpi etukäteen mielessään ja pelkää, pää sekoaa. Se vaan ei kannata, koska ikinä ei tiedä, mitä akuuttiosastolla tulee vastaan.

Jos joku kysyisi minulta, minkälainen työilmapiiri osastolla on, sanoisin, että ihan hyvä mutta. Jokin siellä mättää. En haluaisi lähteä tähän, mistä jo koulussa ennen harjoittelua puhuimme, että naisvaltaisella alalla on usein ikävää käyttäytymistä. Lähden silti. Minusta on ärsyttävää, kun ihmisiä moititaan selän takana. Tuolla sitä tapahtuu harva se päivä. Useimmiten kohteena on ohjaajani, kuten aiemmin taisin jo kirjoittaakin. Toinen kohde on alkuviikosta aloittanut sijainen, joka on saanut jo epämääräisellä käytöksellään naisporukan ”vihat” päälleen tai selkänsä taakse, heh.

Viikko on ollut raskas. Torstaina lähdin puoli kahdeksalta nukkumaan. Hyvä kun siihen asti pysyin tolpillani. Väkisin mieleen tulee, miten ikinä jaksan työelämässä ja menikö tämäkään ammatinvalinta oikein. Sisko on yrittänyt lohduttaa, että ei työelämää kannata vielä murehtia, kunhan jaksat ensin koulun loppuun. Ja tällä alalla kai on hyvät mahdollisuudet tehdä lyhyempää päivää tai ainakin vain lyhyitä sijaisuuksia kerrallaan. Vakipaikka olisi hirveintä mitä tiedän. Paitsi jos se olisi unelmieni työpaikka.

Surettaa vain tämä jatkuva väsymys. Se ei lähde valvomalla, ei nukkumalla, salille en edes jaksa mennä, koska paskoista treeneistä tulee entistä paskempi fiilis. Lonkka ei kestä tehdä kävelylenkkiä, joten aika tyhjän päällä ollaan. Kuolema-ajatukset ovat lisääntyneet entistä enemmän, kun päivittäin näkee ja kuuntelee potilaita, jotka ovat yrittäneet tappaa itsensä ja kaikkea muuta kivaa raiskauksista hyväksikäyttöön ja psykooseihin.

Ainakin 80 prosenttia minusta haluaa vain kuolla. Loput 20 prosenttia koostuu halusta olla elävien läheisteni kanssa, halusta matkustella ja saada sairaanhoitajan paperit ulos. (Koulu ei tosiaan ole mikään intohimoni, mutta en pidä luovuttamisesta enkä keskeneräisistä asioista.) En tajua, miten noita lukuja saisi käännettyä toisinpäin. Haluanko edes.

Tämän viikon aikana tajusin yhden jutun. Ymmärrän paremmin, miksi meni ikuisuus, ennen kuin minun hätäni otettiin todesta. Töissä kuulee jatkuvasti, miten potilaita luokitellaan sen perusteella masentuneiksi, miten he täyttävät masennuksen kriteerit ulkoisesti. Minähän olin ulkoisesti (silloin kun en itkenyt) varsin normaali. Otin usein katsekontaktia, kerroin avoimesti olostani, hymyilin paljon, olin ystävällinen, yritin saada hoitajille ja lääkäreille onnistumisen kokemuksia ja hyvän mielen, istuin ehkä täydellisessä ryhdissä ja olin muutenkin ylireipas. Ei ihme, jos joka toisessa lapussa lukee, että väittää aikovansa tappaa itsensä, BDI 45, mutta ulkoisesti ei mitään merkkejä masennuksesta. Voi perse, miten sokeita ihmiset ovat.