Oikeasti otsikko kuuluisi Epäonnistuminen osa 2, koska en päässyt toiselle kierrokselle työpaikkahaastattelussa, mutta jotenkin kuvaavampi tuo toinen.

Tässä juhannuksessa kuten niin monessa muussakin pakkojuhlassa parasta on se, että se on nyt ohi. Selvisin kaikesta ilman rauhoittavia ja tuo kaikki sisältää paljon enemmän, mitä nyt jaksan tänne tilittää.

Oli ihana nähdä siskon mussukoita, mutta harmittaa, miten voimaton olen vaikka haluaisin heidän kanssaan viettää oikein laatuaikaa. Väsyn niin pienestä ja sitten makaan jossain sohvalla koomatilassa. Selitäpä siinä 4-vuotiaalle pojalle, että sori, tätsy on nyt tosi poikki, leikitäänkö joskus ensi vuonna lisää. Sitten mennään jaksamisen äärirajoilla, kun pää ei kestä tuottaa pienelle pettymystä.

Ensimmäisenä iltana isän luona laskin, että meitä oli olohuoneessa yhteensä yksitoista vähän pienempää ja suurempaa henkilöä. Meidän porukka, Riitta, Riitan poika, toisen pojan vaimo ja heidän lapsensa plus lapsi toisesta avioliitosta. Pyörittelin siinä mielessäni päätä ja yritin muistaa, kuka on kuka ja kenen lapsi ja minkä ikäinen ja missä suhteessa kenenkin kanssa.

Toisena iltana tuli seuraava Riitan poika hakemaan yökylässä ollutta tyttöään ja lopulta porukka väheni kahdeksaan. Isä oli ollut koko päivän peltotöissä ja siinä vaiheessa, kun hän olisi voinut hengailla minun ja siskoni kanssa, hän päätti lähteä iltasouturetkelle Riitan ja Riitan pojan kanssa. Sisko veti herneitä nenäänsä ja sanoi jotain tyyliin, kauanhan viihdyitkin jo meidän seurassamme.

Kun isä ja muut olivat menneet ulos, sanoin siskolle, että isä ei kyllä tajua tuollaisia ilmaisuja vaan asiat pitää sanoa suoraan, jos meinaa. Sisko sanoi, että hän ei kestä, kun isä ei välitä meistä enää ollenkaan. Siskon mies tokaisi, otatkohan asian vähän liian vakavasti. Minä sanoin miehelle, että kyseessä on kuitenkin meidän isämme ja siskoni näkee tosi harvoin isää pitkän välimatkan takia. Että voisi vähän ajatella häntäkin.

Kun souturetkeläiset tulivat takaisin iltamyöhällä, tunnelma oli jäätävä. Minä, sosiaalisuuden ja puhumisen huipentuma, yritin pitää edes jonkinlaista keskustelua yllä isän ja Riitan kanssa, kun sisko ja miehensä istuivat vittuuntuneena hiljaa. Jeah.

No, tuostakin selvittiin. Riitta oli jutellut siskon kanssa seuraavana aamuna lenkillä ja sisko oli sanonut, että isä ja isän käytös on ongelma, ei Riitta. Hyvä. Ketään ei enää ahdista paitsi minua, kun en tiedä, ehdinkö koko juhannuksen tarkkailla miljoonaa ihmistä ympärilläni ja imeä kaiken mahdollisen negatiivisen olon heistä itseeni.

Lopulta juhannus meni ihan ok. Aattona olimme (ahdistus)mökillä ja minä yritin olla muistamatta kaikkia niitä kertoja, kun vietimme aikaa siellä äidin ja veljeni kanssa. Sitten paikalle tupsahti jälleen yksi uusi tuttavuus, Riitan toiseksi vanhin poika vaimokkeensa ja lapsensa kanssa. Poika muistutti aivan järkyttävän paljon yhtä eksääni ja Riitta äitiäni. Eri kivaa.

"Juhlinnan" jälkeen olin niin ahdistuksesta kuollut, että rintaa pakotti ja yritin vain keskittyä hengittämiseen, etten pökertyisi. Mutta tässä sitä ollaan, ikävän paljon hengissä jälleen täällä pölyn peittämässä asunnossa. Olen n i i n poikki, etten jaksa nyt alkaa mollata itseäni siitä, kun en taaskaan onnistunut saamaan työpaikkaa.