Kirjoitettu sunnuntaina.

 

Heti perjantai-iltana, kun tulin ystäväni kyydillä maaseutukodin pihaan, jotain alkoi tapahtua. Ehkä se on tämä ympäristö, hiljaisuus, rauha, kaikki hyvät ja rakkaat muistot ja isä. 

 

Isällä "sattui" olemaan pari kirjaa, jotka avaavat Ihmeiden Oppikurssia ja hän vinkkasi niistä minulle. IOK on siis tiiliskivimäinen henkinen opus, jota isä luki ja opiskeli neljä vuotta. Monella menee siihen koko elämä eikä harjoittelu lopu kai koskaan. Se oli yksi niistä kirjoista, jotka valmistivat isää veljeni ja äidin kuolemaa varten.

 

Olen selaillut IOK:ta siitä asti, kun isä alkoi sitä lukea eli muistaakseni yläasteelta asti. Se on kiehtonut minua aina, mutta teksti on kohtuu vaikeaa enkä ole ollut valmis. Nyt luin hetkessä nuo pari avaavaa kirjaa. Itse opus saa todennäköisesti vielä odottaa hetken.

 

Lauantaina R lähti aamuvuoroon, minkä jälkeen juttelimme isän kanssa ehkä tunnin verran. Mietin vaan, että ei ole todellista, miten viisaan ihmisen olen aikoinaan valinnut isäkseni tähän elämään. Ihan hurjaa. Sieltä tulee sellaista tekstiä ja ymmärrystä, että huh huh.

 

Luin siis IOK:ta selventävän ensimmäisen kirjan lauantaina. Viime yö menikin sitten melkein valvoessa. 

 

Heräsin kahdelta miettimään juttuja. Kirjassa puhuttiin ihmissuhteista ja kehotettiin miettimään omia perhesuhteita, jos esimerkiksi rakkaussuhteissa on hankaluuksia. Että löytyykö niistä suhteista mitään pienintäkään katkeruutta ja anteeksi annettavaa. Ajattelin heti isää ja mietin, että ei. Olen käsitellyt asiat, en ole katkera hänelle ja olen mielestäni antanut anteeksi.

 

Sitten se välähti. Kuka pitää minuun lähes päivittäin yhteyttä. Kuka puuttuu jatkuvasti elämääni ja sanelee ohjeita eikä anna minun itse päättää asioistani. Kuka on luonteeltaan aivan raivostuttava, ei osaa hillitä itseään, huutaa ja raivoaa, ottaa oman ja samalla muidenkin tilan. Rakas siskoni. Ylin neuvonantajani.

 

Aloin pohtia asiaa. Kun kerran kaikki kohtaamani ihmiset ovat heijastusta minusta, miten siskon raivo muka ilmenee minussa. Minähän olen tosi hiljainen ja rauhallinen ja vihaan huutamista. Klik. Sisko huutaa ja raivoaa ulospäin, minä raivoan hiljaa mielessäni itselleni, koska olen työtön, en osaa syödä täydellisesti, Samikin vaihtoi minut johonkin parempaan ja niin edelleen. 

 

Kumpi muka on toista parempi, onko edes parempaa vai olemmeko oikeasti vain saman asian eri ilmentymä.

 

Siispä. Jos parisuhteesi eivät onnistu, tarkastele perhettäsi ja ketä kaikkia kohtaan olet vähänkin katkera. Olen luullut koko ajan, että kyse on pakko olla isästä, mutta se onkin siskoni. Välimme ovat kiristyneet entisestään, jotta alkaisin vihdoin tajuta, mistä on kyse. 

 

Elämän tarkoitus on antaa anteeksi ja olla onnellinen. Vain itseä voi muuttaa. Kaikki ongelmat on ratkaistu, koska ongelmia ei ole alun perinkään ollut. Kaikki on nyt tässä hetkessä järjestyksessä. Egoni haluaa työn, tittelin, isot rinnat ja se pelkää, ahdistuu ja odottaa vaikeuksia, koska kaikki kuitenkin menee päin helvettiä. Sielutasolla, henkenä, on vain rauha ja hyväksyntä tässä hetkessä, koska muuta ei ole.

 

Ylin neuvonantaja oli alkujaan huumorilla heitetty nimitys siskolleni, mutta nyt nimi sai täysin uuden ulottuvuuden. Sitähän hän minulle tietämättään todella on. Ja tarkoitan hyvällä, kehitystäni tukevalla tavalla. Sisko osoittaa minulle mahdollisimman ärsyttävin keinoin (huuto, raivo, kireys, neuvot) pahimpia kipukohtia itsessäni. Loistavaa! Olen pitkään miettinyt ja syyllistänyt itseäni siitä, miten vaikeaa minun on sietää siskoani ja nyt yhtäkkiä kaikki kirkastui minulle. Ihan kuin lekalla olisi huitaistu päähän.

 

Kerroin tästä oivalluksesta isälle aamulla. Isä sanoi, että siskosi saattaakin olla lopulta paras kaverisi eli täsmäkouluttaja. Että nämä asiat on niin taitavasti suunniteltu.

 

Nyt alan suhtautua siskooni eri tavalla. Opettelen antamaan anteeksi sekä itselleni että hänelle. Oikeastaan en anna hänelle anteeksi, vaan itselleni, koska tuomitsen siskoni ja hänen käytöksensä eli lopulta itseni, koska näen omat virheeni ja kasvukohtani hänessä.

 

Otan kärsivällisesti vastaan kaiken ohjauksen, mitä hänellä on annettavanaan. Sisko ei ole tippaakaan kiinnostunut henkimaailmasta, joten meillä ei toistaiseksi ole yhteistä taajuutta puhua tästä oivalluksestani. Toisaalta mitään kasvua ei voisi tapahtua, jos me kulkisimme tätä polkua samaan tahtiin. Mutta siinä vaiheessa, kun siskoni alkaa herätä, voin kuvitella, mikä riemu syntyy, kun tajuamme, miten opettavan ja täydellisen suhteen me valitsimme iso- ja pikkusiskona tähän elämään.

 

Eihän tätä kukaan muu olisi voinut näin taitavasti suunnitella kuin me itse.

 

Voisin hyppiä tasajalkaa riemusta, kun minulle avattiin tämä 36 vuotta kiristymistään kiristynyt umpisolmu. Kiitos.