Mikään ei mene niin kuin ajattelin. Luulinko tosiaan, että istuisimme koko perhe pöydän ääressä ja itkisimme ja surisimme veljeäni koko joulun ennen ja jälkeen. Luulin. Kai kuitenkin on parempi, että kaikki yrittävät enemmän tai vähemmän selvitä tästäkin joulusta. Elämällä. Mitä muuta voisimme tehdä.

Liikaa hälinää, huutoa, tuskanhikeä, ääntä. Minä väsyn ja raivoan itsekseni ankeilla kävelylenkeillä. Minä kaipaan veljeä. Voi luoja, miten voi toista kaivatakaan. Tuntuu kuin olisi sillä tutulla pesäpallomailalla mätkäisty mahaan. Ilmat pois ja kuvotus, kipu, kaiken loppu. Tyhjä pää tyhjässä mielessä, joka huutaa, että tule veli tänne. Et saa olla joulua pois, et tätäkään päivää. Jokainen päivä ilman sinua on liikaa.

Silti minä kuvittelen, että tulet takaisin. Olet vain jossain matkalla, jolta pian palaat. Naurat poskesi syville hymykuopille ja sanot moro ensimmäistä tavua venyttäen. Se oli meidän tyyli. Siskon ja pikkuveljen, joita ei enää ole. On vain sisko, joka pakoilee hetkiä, jolloin iskee tajuntaan, ettet enää ikinä tule takaisin.  En näe enkä kuule sinua enää koskaan. Se on jotain niin tuskaa.