Ahdistus on pitänyt otteessaan. Koulu alkaa kunnolla vasta ensi viikolla, joten tässä on ollut hienosti aikaa miettiä asioita ja elämää. Älä mieti. Älä murehdi. Mutta kun ei se auta.
 
Olen miettinyt, mitä jos jään taas työttömäksi ja mokaan tämänkin mahdollisuuden päästä niin sanottuun normaaliin elämään kiinni. Se vasta olisi megaluokan epäonnistuminen, jos ei edes hoitoalalta saisi töitä. En tiedä, mistä nämä ajatukset tulevat, kunhan tulevat.
 
Mutta en anna periksi. Olen nukkunut aktiivisesti päiväunia ja lopun ajasta käynyt salilla ja siivonnut. Kaapeista olen tyhjentänyt entistä elämää yhteensä seitsemän roskapussillista ja imuroinut vapaaehtoisesti kämppää. Unissa olen muun muassa tappanut veljeni ja pyytänyt äitiä tekemään maailman parasta perunalaatikkoa vielä kun hän on elossa. Tosi rentouttavaa.
 
Suuri osa tämän hetken ahdistuksesta liittyy yksinäisyyteen ja siihen tunteeseen, että millään ei ole mitään merkitystä ja parempi olisi kuolla. Siispä uusin deitti-ilmoitukseni ja maanantaina treffaan yhden naisen. Viikon päästä on baari-ilta erään bi-pariskunnan kanssa ja lisää on suunnitteilla. En anna pahan olon lannistaa, vaikka kaikkein mieluiten vain nukkuisin pois.
 
Menen isän luokse seuraavan kerran vasta helmikuun puolivälissä. Ajattelin, että tekee hyvää ottaa vähän etäisyyttä maaseutuympyröihin, koska olen henkisesti niin kiinni siinä talossa. Aion käydä paljon salilla, syödä hyvin, nähdä ystäviä, nukkua paljon, meditoida ja haaveilla uusista lomamatkoista. Eiköhän näillä selvitä eteenpäin varsinkin, kun tuntuu jo ihan keväältä, vaikka pakkanen paukkuu.