Yleensä kun menen terapiaan, odotusaulassa ei ole ketään. Tänä aamuna siellä oli sohva täynnä porukkaa ja tuoleillakin istui muutama. Kun istahdin erääseen nurkkaan, tajusin, että tuttu naama tuijottaa minua ja moikkaa. Voi hemmetti, se oli yksi työntekijä syyskuun harjoittelupaikastani. (Ei siis potilaan roolissa, vaan saattamassa yhtä asiakasta.) Vaivuin metritolkulla maan alle, hävetti niin paljon. Olisi mielenkiintoista tietää, kertoiko työntekijä minusta työpaikalla mitään ja jos, niin mitä ja mitä siellä minusta ajatellaan. Luultavasti ei mitään tai ehkä joku sanoo, että olihan se vähän omituinen.

Terppa väläytteli terapian lopettamista tai siis lähinnä sitä, että olisi tarpeen puhua jatkosta. En ehkä ole vielä valmis lopettamaan, mutta harventamaan käyntejä kyllä. Aika hyvinhän minä pärjään, mitä nyt ahdistaa julmetusti välillä. Mutta ei tässä mitään äkkinäisiä päätöksiä olla tekemässä.