Rakas ihana mummuni kuoli viime viikolla. Näin hänet koronarajoitusten takia viimeksi helmikuussa. Hän oli silloin tosi virkeä, piti kädestä ja halaili. Viimeisinä päivinään mummu oli vielä ollut lähdössä tansseihin ja vitsaillut miehistä. Sellaisena haluan hänet muistaa.

Mummun kuolema oli odotettavissa ja tiesin, että se voi herättää ikäviä muistoja äidin ja veljen kuolemasta. Niin se tekikin, mutta onneksi vain hetken. Oloni helpotti heti, kun sain järjestettyä niin, että pääsin katsomaan mummua ruumishuoneelle. Jotenkin se ruumiin näkeminen konkretisoi kaiken ja on helpompi jatkaa eteenpäin.

Mummu puhui minulle viimeiset kymmenen vuotta, miten hän toivoo, että taivaan Isä hakisi hänet jo pois. Nyt tuntuu hyvältä, että mummu pääsi täältä. Samalla omat ajatukset pyörivät siinä, milloin tulee minun vuoro. Milloin minä pääsen täältä pois?

On tosi vaikea kuvata sitä turhuuden ja tyhjyyden tunnetta, mitä koen lähes lakkaamatta. Vaikka miten yritän ajatella positiivisesti ja suunnata ajatuksia tulevaisuuteen, en keksi mitään syytä, miksi haluaisin elää tai mitä odottaisin elämältä. (Okei, yksi iso, odottamisen arvoinen asia mahdollisesti tapahtuu ensi vuonna, mutta se ei suoraan koske minua.) Tuntuu vain, että olen niin kaiken ulkopuolella ja yksin, että siitä tyhjyydestä ei ole mitään ulospääsyä.

Onko se ihmisarvoista elämää, että koko ajan vain selviytyy, rimaa hipoen, mutta selviytyy?