Olen murehtinut kuluneen uuvuttavan harjoitteluviikon aikana, mitä jos tämäkään ala ei ole se minun juttuni. Että kolme ja puoli vuotta elämän jatkoajasta ei saa mennä hukkaan ja minun on pakko pystyä tähän ja niin edelleen. Nyt tajusin, että mitä sitten, jos en pystykään työskentelemään sairaanhoitajana tai jos en edes halua viettää loppuelämääni pelkässä tuskassa ja ahdistuksessa kuten eräs mieshoitsu tänään töissä vuodatti.

Mieluummin pelastan itseni (kuin muut) kuin jatkan väkisin sellaisella tiellä, joka ei tee minulle hyvää.

Koulun aloittaminen kolme vuotta sitten oli epätoivoinen teko. Siinä ei ollut kyse suuren unelman toteutumisesta, vaan sillä hetkellä ainoasta keinosta sinnitellä hengissä ja pysytellä suunnilleen järjissään. Saa nähdä, miten pitkälle jaksan tätä.