Tässä kuussa päättyy ensimmäinen opiskeluvuosi ammattikorkeassa eli pääsen toiseen tavoitteeseeni. Ensimmäinenhän oli jaksaa koulussa joululomaan asti ja toinen selvitä harjoittelusta toukokuun loppuun saakka. Tätä voisin hehkuttaa vaikka kuinka. Olen niin tyytyväinen itseeni ja siihen, että pääsin sieltä tuskatilojen syvyyksistä takaisin elävien kirjoihin. Olen tehnyt hirveän määrän ajatustyötä selvitäkseni koulussa. En olisi selvinnyt mistään yksin, mutta onneksi minulla on tukijoukot niin täällä kuin henkimaailmassakin. Olen sydämestäni kiitollinen ja tiedän entistä selvemmin, miten pienestä kaikki on kiinni.

**************************************************************

Olin viikonlopun isän luona. Nautin hiljaisuudesta ja puhtaasta luonnosta, puhumattakaan isän ja Riitan seurasta. Olin jopa niin sosiaalinen, että liityin muiden seuraan, kun Riitan yksi poika oli perheensä kanssa mökillä saunomassa. Välillä tuli viime juhannuksen kaaos mieleen, mutta loppujen lopuksi selvisin aika mallikkaasti.

Ahdistus iski sunnuntaina, kun Riitta oli töissä ja isä lähti pyörälenkille. Katselin vanhoja valokuvia ajalta, kun Mika oli pieni. Meistä on muutamia kuvia, joissa pidän veljeäni tiukasti sylissä ja voi että, miten niistä oikein tulvii läpi se, miten paljon veljestäni pidän. Tuskaa.

Kävin vintissäkin tutkailemassa paikkoja ja fiiliksiä. Meillä oli siskon kanssa omat huoneet siellä, mutta nykyään vintti on lähinnä varastotilana ja odottamassa innokasta siivoojaa. Lueskelin äidin vanhoja reseptivihkoja, joihin hän on käsin kirjoitellut kaiken maailman ohjeita. Ahdistus lisääntyi.

Lopuksi avasin yhden pahvilaatikon, jonka sain pelastettua talteen isän tuhoamisvimmalta joskus äidin kuoleman jälkeen. Pahvilaatikossa on kaikki mahdolliset joulukoristeet, joita aina säilytettiin samassa pahvilaatikossa. Siellä on minun, siskoni ja Mikan tekemiä koristeita ja mikä parasta, muistan elävästi miten joskus pienenä teimme yksiä tähtikoristeita äidin kanssa. On siis jotain olennaisen tärkeää, johon edes sähköhoito ei ole tehonnut.

Kuulostaa ehkä älyttömältä, miten jokin pahvilaatikko täynnä joulukoristeita voi ahdistaa niin paljon. Siihen laatikkoon sisältyy vain uskomaton määrä yhdessä rakkaitteni kanssa elettyä elämää ja tärkeitä muistoja. Vaikka en pidä joulusta, se oli kuitenkin aina tärkeä hetki vuodesta, kun koko perhe oli varmasti yhdessä. Kaikki taika tuhoutui, kun Mika kuoli. Ja se koristelaatikko on kuin äidin ja Mikan ruumiillistuma. Itkusta ei meinannut tulla loppua.

Tiesin, että niin sanotusti leikin tulella, kun varta vasten laitan itseni kohtaamaan kipeitä muistoja. Jos minulla olisi ollut rauhoittavia, olisin napannut ainakin kaksi ellen kolmea. Pelottaa, miten syvälle nuo kohtaukset joskus vievät. Tulee tunne, että tuska on niin voimakas, että siitä ei pääse koskaan irti.

Lähdin kävelemään rantaan ja mietin yhden meditaatiokirjan ohjeita ahdistuksen sietämiseen. Katselin puita ja pensaita, maassa olevia kiviä, peltoja, vettä, aaltoja, tuulta. Kuuntelin, miten linnut lauloivat ja yritin muistella, miltä tuntui Intiassa kävellä paljain varpain rantahietikolla viilentävässä tuulessa. Yritin ajatella, että ahdistuksen on pakko mennä jossain vaiheessa ohi. Se on vain tunne, hirveä sellainen, mutta se menee ohi. Kun se menee ohi, helpottaa ainakin hetkeksi.

Jotenkin selvisin eilisestä, koska tässä olen. Silti on aika avuton olo. Mitä teen, jos samanlainen kohtaus tulee taas ja jos se tulee kovinkin pian. Mitä jos vaivun johonkin koomatilaan enkä pysty näkemään hyviä asioita elämässäni.

Tulin juuri kaupungilta. Kävin yhdessä varsin epämuodollisessa työhaastattelussa. Kyse piti olla vain keikkatyön mahdollisuudesta ja hyvin epävarmasta muutenkin. No, nainen sanoi, että juuri tänään selvisi, että hommaa olisikin tarjolla enemmän. Mietin siinä, että näinkö palaset loksahtelevat kohdalleen kun on oikea aika. Miten voi olla mahdollista, että vuosien taistelun jälkeen työpaikkoja vain satelee eteen eikä tarvitse muuta kuin käydä näyttäytymässä.

Torstaihin mennessä selviää, miten kesätöiden käy. Ainakin minulla on viisi viikkoa töitä harjoittelupaikassani ja jos äskeisen paikan kuviot menevät minun toiveideni mukaan, olen siellä kolme viikkoa töissä. Sitten jäisi elokuussa aikaa lomailla pari viikkoa ja olisi hyvin rahaa tehdä jokin reissu ulkomaille. Mutta viisikin viikkoa riittää, koska en aio uuvuttaa itseäni tekemällä koko kesää töitä.