Uskomatonta, mutta harjoittelu loppui tänään ja selvisin siitä hengissä. Sain eilen loppuarvioinnissa niin paljon kehuja ohjaajaltani, että ihan alkoi hävettää. Toki mieluummin kuulee kehuja kuin haukkuja, mutta rajansa kaikella. Heh. Pääasia, että homma on pulkassa ja pääsen opinnoissa eteenpäin.

Stressikäyrä on ollut noususuhdanteessa viimeiset neljä viikkoa. Eilen kun tulin kotiin, menin kaksi kertaa hissillä väärään kerrokseen ja jouduin oikeasti miettimään, missä mahdan asua. Verenpaine on hiponut ennätyslukemia ja sydän muljahtelee kurkussa asti. Mutta nyt helpottaa.

Viikko on sisältänyt liikaa haikeita heippoja, kun lähtö lähestyy. Viikonlopun olin isän luona ja sunnuntaihin asti meni hyvin. Linja-auto kaupunkiin lähti puoli kuudelta, ja neljältä alkoi ahdistus. Otin pari rauhoittavaa, mutta ei niistäkään oikein ollut apua. Oli vaan niin hirveää lähteä isän luota ja tajuta, että seuraavan kerran näemme alkukesästä. Apua.

Tuulan näin eilen ja äsken tulin kaupungilta, kun olimme Piksun kanssa viimeisellä aterialla. Vielä pitäisi selvitä viikonlopusta, kun menen siskon luokse. Voin kertoa, että ahdistaa jo nyt. Mutta tässä eivät nyt perääntymiset tai paniikit auta. Lähtö koittaa ja that´s it. Minua odottaa elämäni seikkailu ja kolmen kuukauden päästä näen taas kaikki rakkaat ihmiset.

Voi olla, että siirryn tästä nyt toiseen blogiini matkan ajaksi. Jotain varmasti kirjoittelen tännekin, mutta jos en, palataan asiaan toukokuun loppupuolella.