"Tears stream down your face

When you lose something you cannot replace"

 

Kahdeksas viikko reissua meneillään ja enää nelisen viikkoa töitä jäljellä. Jos en loputtoman kärsivällisyyden lisäksi täällä muuta opi, niin sen, miten kääntää kaiken positiiviseksi. Teen sitä väkipakolla jatkuvasti tai muuten pössähdän lopullisesti. Täällä on henkisesti tosi uuvuttavaa.

En oikein tiedä, miten kuvailla pettymystä jonka olen kokenut. Kun on vuoden suunnitellut ja mielessään luonut myönteistä pohjaa tälle kokemukselle ja sitten se onkin vain tätä. Pettymys on jotain suunnatonta. En tiedä, olenko koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, tyhmäksi, erakoksi, yhdentekeväksi, näkymättömäksi. You name it.

Olen pettynyt tähän maahan ja näihin ihmisiin, itseeni ja omaan käytökseeni. Miksi en jaksa tsempata, kun elämäni tilaisuus on nyt tässä käsillä. (Ei muuten ole enää reilun kuukauden päästä, luojan kiitos.) Mielessä on käväissyt pelko, jos vielä masennun uudestaan. En oikeasti usko, että niin käy, mutta pelkkä ajatus ahdistaa. Ja niin kun tämän piti olla elämäni paras reissu täynnä toinen toistaan antoisampia hetkiä ja kohtaamisia.

Tänä aamuna odotimme paikallisten tyttöjen kanssa kyytiä sairaalalle. Katselin siinä auringonnousua ja moikkasin joitakin tutumpia tyttöjä, jotka jopa puhuvat minulle. Mietin, että tämä on yksinäisin aamu näiden viikkojen aikana. Ihan lukioajat tulivat mieleen ja meinasi päästä itku. Onneksi työt peruttiin tältä päivältä mellakointivaaran vuoksi, joten pääsin rauhassa salille hengittelemään.

Menin lounaalle yhden uusiseelantilaisen kaverini kanssa. (Olen siis löytänyt täältä edes yhden ystävän, jipii.) Mukaan tuli yksi toinenkin tyttö. Huomasin vaipuvani omiin ajatuksiin ja oli vaivalloista yrittää osallistua keskusteluun. Tajusin, että en tiedä mistä he puhuvat eikä minua oikeastaan kiinnostakaan. Yritin vain kehitellä jonkin tekosyyn liueta paikalta mahdollisimman äkkiä.

Kyllä, olen taipuvainen erakoitumaan ja pidän eniten omasta seurastani, mutta voisinko edes vähän yrittää olla sosiaalisempi. Onko pakko, jos ei halua.

Lupaan itselleni, että kun täältä selviän takaisin tylsään arkeeni, olen ensimmäisen viikon vain hyvin hiljaa kiitollinen kaikesta mitä minulla on. Jatkan valittamista sitten seuraavalla viikolla, mutta alku menee pelkässä tyytyväisyydessä.