Selvisin joulusta järjissäni. Siinä on kevyen hehkuttamisen paikka, koska olen pakoillut joulua viimeiset viisi vuotta ja pelkäsin, että sekoan yksinäiseen jouluun Suomessa. Ehkä elämä voittaa tämän elämän ja kuoleman välisen taistelun, vaikka miten pistäisin vastaan. Ihminen itse päättää monesta, muttei kaikesta. Joko on aika kuolla tai ei ole.

En tykkää olla huomion keskipisteenä, mutta viikonlopun pienimuotoinen sukujuhla valmistumiseni kunniaksi oli tosi hieno. Oli niin kivaa nähdä isän puolen sukulaisia eli kätilötätiä, toista tätiä, heidän miehiään ja paria serkkua. Söimme kaikkea hyvää, kilistelimme ja vietimme iltaa yhdessä. En lakkaa ihmettelemästä, miten hienoja persoonia lähipiiriini kuuluu. Ja miten he uskovat minuun ja uuteen ammattiini, vaikka olen itse ollut niin sairas.

Illalla kun lähdin nukkumaan, makasin tädin mustalla sohvalla. Suurista ikkunoista heijastui kaupungin valoja ja oli hiljaista. Tunsin, miten äidin henki laskeutui peitoksi ylleni. Siihen oli turvallista nukahtaa. Tiesin, että äiti tulisi jollakin tavoin "käymään", koska hän on ollut niin suuri tuki ja apu opinnoissani.

Sukujuhlista jatkoin pikavisiitille maaseutukotiin. Keitin mummulle valmistujaiskahvit, joita hän on viimeiset kolme vuotta odottanut. Kävimme porukalla kirkossa kuuntelemassa ja laulamassa kauneimpia joululauluja. Oli vähän raskasta palata kirkkoon, kun viimeksi olin siellä äidin hautajaisissa. Sain pidettyä itseni hyvin kasassa, kunnes tuli viimeinen säkeistö laulusta Varpunen jouluaamuna. Iski jäätävä ahdistus ja pakokauhu. Mietin jo, että lähden kirkosta ulos, mutta aloin laskea numeroita ykkösestä eteenpäin ja mietin, että ahdistus menee joskus ohi. Se meni. Mikä parasta, selvisin koko maaseutureissusta ilman rauhoittavia. Sitä paitsi muistin taas, miten paljon nautin laulamisesta.

Paljon kauemmin en maalla olisi kestänyt. Itku tuli heti, kun pääsin omaan rauhaan kaupunkiin. Jouluaatto oli kerrassaan hirveä. En muista, koska olisin tuntenut itseni niin hylätyksi ja yksinäiseksi. Kaikki joulumuistot hyökkäsivät päälle. Olin kuvitellut, että viiden vuoden suruaika olisi lievittänyt jotain, mutta ei. Onneksi oli pakko lähteä iltavuoroon töihin, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä.

Nyt juon tässä kaverilta lahjaksi saamaani kuohuviiniä ja mietin, että tälle elämälle on pakko tehdä jotain ensi vuonna. En kestä enää näin tyhjää elämää. Inhoan läskejäni, huonoa kuntoa, epämääräistä ja epäterveellistä ruokavaliota, jatkuvaa totaalisen uuvuttavaa väsymystä ja kuoleman ajattelua. Jossain nykyisen ulkomuodon alla on se oikea minä, joka vielä tulee esiin. Täytyy vain jostain saada voimia tehdä asioita eri tavalla. Ihan kuin Riitan kanssa pähkäilimme, minun on pakko opetella syömään paremmin, että jaksaisin tehdä muutakin kuin vain nukkua.

Jos tekisin ensi vuodesta sellaisen paremman vuoden. Oman hyvinvoinnin vuoden tai jotain muuta kuin vain jatkuvaa selviytymistä päivästä toiseen.