Ihmettelen, miten pystyn pitämään kaiken tuskan ja surun lukittuna sisälläni. Mutta siellä se on odottamassa oikeaa hetkeä tulla ulos. Paha olo kuitenkin on ja pysyy. Se tuntuu rintakipuna ja suoranaisena vaikeutena hengittää. Olen joutunut hidastamaan normaaliripeää kävelytahtiani puoleen, kun en vain saa happea ja rintaan sattuu. Toivottavasti saan joku lähipäivä sydänkohtauksen ja kuolen.

Eilen kävin värjäyttämässä pääni. Parin tunnin jutustelu- ja rentoutumissessio kivan kampaamotytön kanssa piristi, uusi ilme myös. Mietin, että tältäköhän terveistä ihmisistä yleensä tuntuu. Vai miltä heistä tuntuu. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, miltä tuntuu olla niin sanotusti normaali ja henkisesti terve. Se on jotain yhtä vierasta, pelottavaa ja ahdistavaa kuin terveelle ihmiselle olisi henkinen romahdus ja sairastuminen. Ehkä siksi vastustan paranemista niin kovasti. Se on jotain normaalista poikkeavaa.

Kymmenen vuoden takainen eksäni soitti äsken. Hän sanoi, että kuulostan niin pirteältä. Voi vee. Lyön seuraavaa, joka sanoo, että kuulostan ja näytän pirteältä. Miten ihmisten on niin vaikea käsittää sitä, että toisilla on taito pitää tarvittaessa paha olo sisällään. Ja että jos nauran, niin nauran. Ei siinä ole mitään sen kummempaa.

Odotan kauhulla lauantain hautajaisia. Kiva taas (erityishuomio sanalle taas..) seistä ja istua joka paikassa, kun kaikki tuijottavat ja miettivät, mitenkähän me jaksamme ja kestämme kaiken. Ja miten monelle pääsee taas vastaamaan, että niin, kyllähän se tästä nyt hautajaisten jälkeen alkaa helpottaa ja kohta elämä jälleen hymyilee. Mitä jos sanoisinkin suoraan, että suunnittelen tässä omia hautajaisiani, että niissä näemme varmaan seuraavan kerran.

Olen vihainen. Kaikesta tapahtuneesta. K a i k e s t a. Lähtien siitä, kun olen joutunut syntymään tähän maailmaan.