Tein tässä sellaisen huomion, että kirjoitan blogia nykyään enemmän itselleni kuin muille. Ensimmäisen blogini aikaan oli tärkeämpää tietää, että joku lukee ja kommentoi. Nyt kirjoitan lähinnä itselleni muistiin tapahtumia ja tunteita, koska muisti pätkii edelleen sähköhoidon jäljiltä. Siksikin, että saisin pidettyä tämän päänsisäisen kaaoksen edes osittain järjestyksessä. Osittain, heh. Sama se, lukeeko kukaan.

Kuntoutustädit kävivät äsken, ja juttelimme puolitoista tuntia. Tuli hetkeksi kevyempi olo. Sain puhua äidistä ja veljestä ja varovaisesti suunnitella, mitä ehkä voisin tehdä ensi viikolla heidän tuellaan. Menemme esimerkiksi työvoimatoimistoon selvittämään toivotonta työtilannettani ja sitä, mitä mahdollisesti voisin joku päivä tehdä (jos jaksan pysytellä elossa). Kaikessa on takana tuo jos. Siitä lähdetään, koska muuten en jaksa tällaista suunnitelmallisuutta ja puhetta tulevaisuudesta ollenkaan.

(Tästä ei saisi vielä kertoa kenellekään, mutta kukapa tätä asiaa kertoisikaan eteenpäin ja kenelle.) Maanantaiaamuna lähikaupasta kävellessäni sain sellaisen aavistuksen, että pitää soittaa siskolle ja kysyä, tuleeko heille vauva. Heti perään tuli kylmä, omituinen olo ja toinen aavistus. Sellainen, että joku meistä kuolee, ennen kuin vauva ehtii syntyä. Luulen, että se olen minä tai äiti. Ei mennyt kauan, kun sisko soitti ja kertoi vauvauutisen. Hirvittää.

Juttelimme juuri äsken siskon kanssa, miten "kivaa" olisi iloita tästä vauvauutisesta, mutta ei vaan pysty. On niin paljon kaikkea paskaa, että pää ei sulata mitään hyviä uutisia. Koko ajan vaan odottaa, kuka kuolee seuraavaksi ja mitä ikävää mahtaa tapahtua huomenna tai ehkä jo tänä iltana. Revipä siitä arkeen iloisia hetkiä.

Kuntoutustädit sanoivat, että annan itsestäni hyvin ristiriitaisen kuvan. Masennusasteikolla 0-10 luokittelen itseni kympin arvoiseksi, mutta muille näytän iloisen, pirteän, jatkuvasti hymyilevän terveen henkilön. Täällä kaunis nuori nainen istuu sisällä. Hohhoijaa, mitä kannustuspuhetta, jonka ehkä voisin uskoa, kunnes katson peiliin.

Ja sitten on äiti. Äiti on edelleen tutkimuksissa eikä taida päästä viikonlopuksi kotiin. Kirurgi oli sanonut hänelle eilen, että heillä molemmilla pitää olla luja usko tähän hommaan, jos leikkaukseen lähdetään. Riskit ovat aiempaa suuremmat eikä mistään ole mitään takeita. Vielä on siis hyvin epävarmaa, alkaako kirurgi leikata, vaikka äiti niin haluaisi. Asiasta päätetään ilmeisesti tutkimuksien jälkeen suuremmalla lääkäriporukalla.

En oikein tiedä, miltä tuntuu. Mitä jos kirurgi ei leikkaa. Tarkoittaako se, että äitiä odottaa pitkä kituminen ja kuolema. Jos leikataan, auttaako sekään lopulta mitään paitsi sen, että taas on tungettu kärsivään kehoon uudet keuhkot.

Epätietoisuus on kiduttavaa.