Olen kuin jossain toisessa todellisuudessa. Välillä tajuan, että pikkuveljeä ei enää ole, lopun ajasta tuijottelen helvetillisen ahdistuksen kourissa seiniä ja mietin, koska tämä kaikki loppuu. Seuraan toiveikkaana vierestä, kun Teija jaksaa järjestellä uutta elämäänsä ja kaikki luojan kiitos näyttää menevän hyvin. Tuntuisi vielä pahemmalta, jos Teija jämähtäisi suruunsa ja lamaantuisi täysin.

Juttelen ihmisten kanssa ja tunnen, kuinka minun ja muiden välissä on miljoona kilometriä. Mikään ei yhdistä senkään vertaa kuin aiemmin. Muilla on elämä isolla eellä toiveineen, tavoitteineen ja saavutuksineen. Minulla on yhtäkkiä kuollut veli ja tämä maan alle kaatava masennus. Halleluja. Välillä uskallan toivoa, että minullekin tapahtuisi jotain hyvää. Vaikka miten pieni asia tai asian puolikas, mutta jotain, että jaksaisin.

Uskallan luottaa siihen, että isä pärjää koska hänellä on äiti ja oma uskonsa henkimaailmaan. Äitiä käy sääliksi, vaikka tiedän, että sääli ei hyödytä ketään. Äiti soitti juuri äsken ja kertoi puhelustaan äitinsä kanssa. Mummuni oli näppärästi sanonut, että kuoleehan noita ihmisiä jatkuvasti jossain ja antanut ymmärtää, että tätini avioerotilanne on paljon rankempi juttu kuin oman lapsen kuolema. Hohhoijaa, mitä paskapuhetta 85-vuotiaalta naisihmiseltä. Miksi mennä vertaamaan eri ihmisten eri murheita. Miten kehtaa edes vihjata, että lapsen kuolema olisi joku läpihuutojuttu ja tyyliä shit happens. Ottaa niin sanotusti päähän.

Huomenna jälleen kotiin maalle. Muuta elämää minulla ei taidakaan nykyään olla kuin reissaamista turvapaikasta toiseen. Onhan sekin jotain, onhan.