Kerroin isälle viimeksi maalla, miten yksinäiseltä välillä tuntuu kuunnella, kun ihmiset suunnittelevat kiireistä arkea ja työntäyteistä elämää. Minusta he kulkevat laput silmillä. Nyt täytyy vain opiskella ja ottaa vähän rennommin, kun vielä on mahdollista. Kohta on niin kiire ja hirveä härdelli päällä, ettei tarvitse lomia miettiä.

Minä taas mietin ja suunnittelen sellaista tulevaisuutta, jossa voin elää vapaata elämää tekemällä mahdollisimman vähän töitä, mutta kuitenkin niin, että pärjään. Isä kysyi, eikö toisaalta ole hienoa, että on itse oivaltanut jotain elämästä, että ei tarvitse enää räpiköidä siinä suossa, jossa niin monet ovat. Kenenkään ei ole pakko lähteä mukaan pakkosuorittamiseen. (Huomautti kyllä myös, että varmin tapa ajautua oravanpyörään on hommata asuntolaina. Heh.)

Takana on ankea viikko. Koulussa on ollut rankkaa, kun pitäisi kulkea kahden ryhmän mukana samaan aikaan eivätkä opettajat pahemmin jousta. Salille olen ehtinyt ja jaksanut tasan kaksi kertaa, mikä on aivan liian vähän minulle. Kroppa huutaa liikuntaa, mutta kun ei jaksa eikä kahdeksan tunnin istumisen jälkeen saa itsestään mitään irti. Liikkumattomuutta olen täydentänyt mässäämällä leipää ja karjalanpiirakoita kaksin käsin. No good. Istupa sitten mahakipuisena luennoilla ja mieti, syötkö vielä illalla lisää leipää. No syöt.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Makoilin tuolla rannalla pari tuntia ja kuuntelin aallokkoa. Tuli hyvä mieli. Tämä nyt vain oli huono ja stressaava viikko. Ehdin salille myöhemminkin ja voin muuttaa ruokavalioni koska vain haluan. Nou hätä. Onneksi perusvire on myönteinen. Se ehkä horjuu, mutta minua ei pysäytä mikään. En enää ikinä päästä itseäni niihin syövereihin, joissa viihdyin turhan kauan. Selviän mistä tahansa ja paikkailen haavoja joka päivä. Minusta tulee vielä ehjä.

Hyvää fiilistä ja tässä lisää.