Reilu viikko mennyt ilman lääkkeitä eikä edelleenkään kaduta. Hyvä niin. Ruokavaliomuutos ja sen positiiviset puolet ovat nähtävissä jo nyt yli viikon jälkeen. Erinäiset mahakivut ja fyysiset ähkytilat ovat jääneet taakse, tilalla kevyt ei-turvonnut ja kivuton sopivasti nälkäinen olo. Ahmiminen on käynyt ajatuksena mielessä, mutta ei haluna tai toteuttamisen arvoisena. Tavoite on mielessä ja sen eteen tehdään nyt kovasti töitä. (Sen verran annoin periksi "kituuttamiselle", että ostin eilen pari jäätelöä. Hassua kyllä, maailman paras jäätelö alkoi maistua puulta kesken syönnin. Tai mitä hassua, vaan mahdotonta lähinnä. Mutta niin vain kävi.)

Luulen, että tuo kalaöljyn nappailu ekstra-annoksilla vaikuttaa myös ahmimiseen. Tai siis siihen, ettei tee mieli ahmia. Olen tällaisesta lukenutkin, mutta nyt se on testattu omalla kohdalla. Aina ei vain mene jakeluun, miksi pitää syödä vielä purkistakin ruoan lisäksi rasvaa, että pysyisi erinäiset himot kurissa.

Salilla ja lenkillä olen käynyt ohjelman mukaan eli yhteensä kuusi kertaa viikossa. Aika koville otti/ottaa varsinkin tämä viikko, mutta onneksi on jo sunnuntai. Jotenkin sali-innostus ei ole tullut takaisin ja se on sellaista väkisin vääntämistä edelleen. Ja lenkkeily, huh huh. Ikinä en yksin lähtisi, mutta onneksi on Tuula kaverina.

Mutta se terveysasioista, takaisin miehiin. Eilen vaihtelin viestejä yhden upeakroppaisen komistuksen kanssa. Sovimme jo, että hän tulee kylään, kunnes mies yhtäkkiä peruikin tulonsa. Ääliö. Otin sitten korvikkeen tilalle, ja illasta tuli ihan mukava. Pistin vain silmät kiinni ja ajattelin, että päällä ähki arabi. Miten hyvältä tuntuikaan, kun mies silitteli oikein kauan hiuksiani ja paljasta selkääni. Edelleen sillä arabi-efektillä. No, ei voi aina saada sitä mitä haluaa.

Nyt olisi edessä ah niin ankea sunnuntai. Sunnuntaipäivien eteen täytyy kyllä jossain vaiheessa tehdä paljon ajatustyötä, ennen kuin ne alkavat sujua. Mutta edetään nyt hissukseen.

Ensi viikolla lähden isän luokse. Pitäisi mennä siivoamaan omia ja veljeni tavaroita. Tai lähinnä katsoa, mitä haluan itselleni muistoksi kuolleitten tavaroista ja vaatteista. Meillä on siis edelleen pikkuveljen huone kaappeineen täysin samassa kunnossa kuin ennen kuolemaa. Ainoastaan järjestys on muuttunut. Jotenkin siitä huoneesta on tullut niin pyhä minulle, että tuntuu pahalta, jos siihen muuttaa joku 16-vuotias heppahullu tyttö.

No joo. Miltähän mahtaa heppahullusta tuntua muuttaa kuolleen nuorukaisen huoneeseen. Tai naisystävästä taloon, jonka joka ikisessä huoneessa on merkkejä äidistä ja siitä, että hän ei ikinä muuttaisi siihen taloon, jos äiti ei olisi kuollut. Sehän tässä niin karua onkin. Kun kaikki osapuolet tietävät, että isä ei olisi koskaan jättänyt äitiä tai toisinpäin. Kuolema vain vähän koukkasi.

Olen niin paljon pohdiskellut tuota muuttoasiaa jokaisen kannalta, että loppujen lopuksi koko homma on pelkästään hyvä juttu. Itkeä tuherran kyllä joka välissä, mutta yritän ymmärtää. Suureen taloon tulee taas elämää ja isä on onnellinen. Ehkä minulle ja siskollenikin tekee hyvää tutustua uusiin ihmisiin, sellaisiin, joista isä on nyt alkanut välittää. Ei kai heissä voi olla mitään "vikaa", jos isä heistä niin tykkää. Eikä isä meitä hylkää, vaikka saakin uusia lapsia ympärilleen.