Sain nivelreumadiagnoosin perjantaina. Homma on harvinaisen selvä, sillä reuma näkyi sekä verikokeissa että tulehduksina sormien ja ranteen nivelissä. Onneksi keuhkokuva oli puhdas eikä jalkaterien eikä käsien röntgenkuvissa näkynyt mitään muutoksia. Lääkäri arveli, että minulla ei ole kovin ärhäkkä tauti, mutta ken tietää tulevasta.

Vaikka arvasin tämän diagnoosin jo keväällä, en ole uutisesta mitenkään riemuissani. Lääkäri oli ehdoton lääkityksen aloittamisen suhteen. Jos en aloita lääkitystä, nivelet tuhoutuvat. Mitä myöhempään alan syödä lääkkeitä, sitä huonommin ne tehoavat. Tauti etenee joka tapauksessa ja se on elinikäinen.

Yritin inttää lääkärille ruokavaliosta ja kerroin, että en halua aloittaa lääkitystä. Hän käytännössä tyrmäsi kaikki ajatukseni ruokavalion vaikutuksesta eikä käsittänyt, miksi vastustan lääkkeitä. Toki ymmärrän jo itsekin hoitotyön entisenä ammattilaisena, että kaikki hoito perustuu aina tutkittuun tietoon. Muulle ei länsimainen lääketiede valitettavasti anna mahdollisuutta.

Lääkärin luota menin tunniksi sairaanhoitajan juttusille. Hän oli yhtä ehdoton ja yritti parhaansa puhua minua ympäri. Jossain puolentoista tunnin kohdalla alkoi vituttaa siinä määrin, että katsoin parhaaksi kuunnella lääkesaarnan ja olla hiljaa omista mietteistäni.

Tällä hetkellä vituttaa aivan saatanasti. Minulla on nyt kaksi sairautta, jotka uuvuttavat ja väsyttävät. Toivo siitä, että saisin elää joskus virkeänä, hiipuu pian olemattomiin. En kestä näitä vastoinkäymisiä ja huonoja uutisia enää yhtään. Eikö seuraavaksi voisi tapahtua jotain kivaa ja piristävää?

Kuvittelin, että selviäisin tästä elämästä vain psyyken sairauksilla. Niissäkin on aika helvetisti jaksamista. Mutta sitten tulee fyysinen sairaus, johon pitäisi syödä lääkkeitä, jotka heikentävät elimistön puolustuskykyä ja aiheuttavat ties mitä muita sivuvaikutuksia.

Yritä välttää isoja ihmismassoja, tuumasi sairaanhoitaja. Juu, mikäs tässä asiakaspalvelutyössä. Vältellään toki.

Minulla on kontrolliaika lääkärille kolmen kuukauden päästä. Aion ainakin siihen asti olla ilman lääkkeitä ja kokeilla hoitaa itseäni ruokavaliolla. Minulla on pöydällä neljäsataa sivua englanninkielistä huuhaatekstiä siitä, miten ja millä ruoalla ihminen voi parantaa itsensä.

Jos ruokavalio ei ala toimia ja niveloireet pahenevat, harkitsen lääkitystä uudelleen. Otan tietoisen riskin, että sitten voi olla nivelten suhteen jo myöhäistä. Vähän hirvittää, jos minut jätetään hoidon ulkopuolelle, kun en sitoudu lääkärin määräyksiin. Mutta kukaan ei voi aikuista ihmistä pakottaa syömään lääkkeitä.