"Olet onnekas, kun olet päässyt tähän."

Näin minulle sanottiin eilen facessa, kun avauduin Mikan kuolemasta ja siitä, että elämä alkaa näyttää valoisampaa puoltaan minulle. Kirjoittelin Teijan kanssa eilen aika pitkään Mikasta ja nykytilanteesta. Teija oli ihan hiilenä päiväsairaalakaverini kommenteista ja ihmetteli juurikin tuota ”onnekkuutta”. Niin minäkin. Voin kertoa, että minun vointini kohentumisessa on aika paljon muusta kyse kuin onnesta. Ihmeestä voi puhua, mutta olen tehnyt pirusti töitä pääkoppani kanssa etenkin yksin, mutta myös terapeuttini, läheisteni ja ystävieni avulla. Yksi askel eteen, kymmenen taakse, yksi eteen, kymmenen taakse. Ja mitähän minulta vaati, että uskalsin julkisesti myöntää voivani paremmin, kun tiedän, että hetkessä kaikki voi taas romahtaa.

Äsken olin kaupungilla. Odotin bussia ja aurinko lämmitti kasvoja. Mietin, miten hyvä siinä oli istua. Murheellinen olo on usein, mutta onnekas kun olen, saan itseni revittyä sieltä murheesta tähän hetkeen. On kevät, kohta tulee kesä. Minulla on työpaikka, mikä on uskomatonta, kun miettii miten syrjäytynyt pitkäaikaistyötön jossain vaiheessa olin. Olen terve. Lonkka toimii melkoisen hyvin, ranne alkaa toipua kolhustaan. En ehkä koe itseäni vieläkään virkeäksi tai että jaksaisin tehdä mitään ylimääräistä, mutta uskon, että menen päivä kerrallaan sitä kohti.

Tiedän hyvin, miltä tuntuu olla jatkuvasti vihainen ja katkera. En halua sellaista elämää enää ikinä. Minua ahdistaa, että päiväsairaalakaverini voi niin huonosti enkä voi auttaa häntä. Minulla on siitä huolimatta oikeus olla tyytyväinen elämääni ja tehdä siitä itselleni paras mahdollinen. En voi pelastaa kaikkia ja vähiten sellaisia, jotka eivät suostu apua edes ottamaan vastaan.