Tiistai-iltana oli sen verran tuskastunut olo, että otin vaihteeksi kaukoenergiahoidon. Se toimi, sillä heräsin keskiviikkona jo huomattavasti kevyemmällä fiiliksellä salille. Salin jälkeen kävelin jopa kirjastoon asti ja hain Katri Syvärisen uusimman kirjan, joka on aivan loistava. Sieltä ihan pomppasi osuvia lauseita päin näköä ja oivalsin taas kertaheitolla paljon.

Minä en edelleenkään hyväksy sitä, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat neutraaleja ja sallittuja. Ei ole väärin kokea surua, ahdistusta, pahaa oloa ja menettämisen tuskaa. Ne ovat ihan yhtä hyviä kuin vaikka ilo, riemu ja rakastaminen.

Niin kauan kuin siedän itseäni vain myönteisesti ajattelevana ihmisenä, elämä pakottaa minut aina vaan rajummin vastatusten pahan oloni kanssa. Vain että tajuaisin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Juuri nyt olen oikeassa kohdassa enkä vasta sitten, kun en enää ikinä tunne mitään ”huonoja” ja ”vääriä” tunteita.

Syyllistän itseäni siitä, koska inhoan itseäni, koska tykkään Samista näin paljon ja koska en opi asioita kerrasta, vaan samat jutut ja vastoinkäymiset toistuvat yhä uudelleen.

Asetan ehtoja sille, milloin voin hyväksyä itseni. Missä kohtaa olen tarpeeksi täydellinen, että voin julkisesti sanoa, että nyt on oikeasti ihanaa olla minä. Koen, että kaikki pitävät minua tyhmänä, jos kerron olevani tyytyväinen itseeni työttömänä ja tässä ihossa ja kropassa.

Hyväksyn itseni sitten, kun minulla on työpaikka (koska työttömät nyt vaan ovat luusereita ja laiskoja, vaikka sen miten päin ajattelisi) ja sitten, kun kropassani ei ole yhtään löysää ja käsivarren lihakset näkyvät ilman jännittämistä (koska eihän voi sanoa treenaavansa tavoitteellisesti salilla, jos ei näytä samalta kuin lajissa kilpailevat henkilöt).

Hyväksyn itseni sitten, kun täytän kaikki helvetinmoiset täydellisen naisen kriteerit, jotka olen omassa mielessäni kehittänyt. Ja uskon oikeasti, että kaikki muut ihmiset lähelläni ajattelevat samalla tavoin, jopa ystäväni ja läheiseni. Että hekin hyväksyvät minut vasta, kun olen täydellinen.

Se on hullua, tiedän.

Tänään olin työhaastattelussa. Toinen haastattelijoista pyysi kuvaamaan, kuka minä olen. Sanoin, että olen tällainen oman tien kulkija. Kerroin, että terveys on minulle tärkeintä ja siinä rinnalla läheiset, perhe ja ystävät. Että tykkään liikunnasta ja terveellisistä elämäntavoista, kirjoittamisesta ja matkustamisesta. Varmaan sanoin muutakin, mutta en enää muista.

Sitten haastattelija kysyi epämääräisestä työhistoriastani. Totesin, että elämässäni kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, on ollut työttömyyttä ja rankkoja aikoja, mutta nyt olen tässä.

Olen supertyytyväinen itseeni siinä, että olen täydellisen väsynyt kertomaan mitään kaunisteltuja versioita elämästäni. En tietenkään korosta vaikeaa menneisyyttäni, koska siihen ei ole mitään tarvetta. Mutta selittelystä ja puolustelusta alan pikkuhiljaa päästää irti.

Jos joku työnantaja katsoo, että aukkoja täynnä oleva ansioluetteloni ei kelpaa heille, se ei sitten kelpaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, koska minä itse tiedän, mitä olen kokenut ja miten kaikki vaikeudet ovat minua vieneet eteenpäin.

Tuskin olisin nyt tällainen minä, jos olisin suoraan yliopistosta päässyt johonkin uraputken huipulle suorittamaan elämää. Toki haluaisin töihin, mutta en enää ihan millä ehdoilla tahansa. Elämässä on pakko olla muutakin kuin työ eikä minun arvoni voi olla kiinni siitä, teenkö palkkatyötä vai en.

Eilen illalla tapasin yhden pariskunnan, jonka kanssa olemme suunnitelleet tapaamista joulusta asti. Oli ihan kivaa irrottautua hetkeksi Samin murehtimisesta, mutta siinä se. Tajusin vaan, miten tyhjä ja entistä yksinäisempi olo tulee, kun yritän paikata väärillä keinoilla ikävää. Jospa nyt malttaisin pitää seksijutuista taukoa ja toipua rauhassa.