Heräsin juuri kolmen tunnin päikkäreiltä. Aamun jalkatreenit ja viikonlopun opiskelurupeama vaativat näköjään veronsa. Väsyttää, mutta on hyvä olla.

Ensimmäinen kouluviikonloppu meni melko ahdistuneilla fiiliksillä, kun oma hiljaisuus pyöri mielessä koko ajan. Nyt lähdin eri asenteella liikkeelle. Päätin, että pelkästään tarkkailen olotilaani ja ajatuksiani viikonloppuna enkä yritä muuttaa itseäni mihinkään suuntaan.

Tarkkailu toimi aika hyvin. Tai yritin päästää tarkkailustakin irti ja vain keskittyä opiskeltavaan asiaan ja muihin ryhmäni jäseniin. Panin merkille, että nyt viiteen naisihmiseen kutistuneessa ryhmässäni on kaksi hyvin puheliasta naista. Sunnuntaina minua alkoi jo väsyttää heidän kuuntelemisensa ja ylipäätään liika sosiaalisuus, mutta se on kai melko normaalia kenelle tahansa. Huomasin, että nuo kaksi naista pyytelivät omaa puheliaisuuttaan anteeksi eivätkä vain kerran tai kaksi, vaan useasti. Ehkä hekin olivat epävarmoja itsestään, en tiedä.

Mietin siinä, että entä jos hiljaisuus ei olekaan aina muiden mielestä niin suuri synti. Moni voi oikeasti pitää ikävänä ja häiritsevänä sitä, että joku on jatkuvasti äänessä eikä osaa kovin hyvin kuunnella muita tai antaa kaikille tilaa. Mietin, että ehkä voin tehdä hiljaisuudesta vahvuuteni ja käyttää sitä hyödyksi enkä aina vaan mollata itseäni luonteenpiirteeni takia. Toisin kuin muutama minut haukkunut henkilö ajattelee, osaan kuitenkin puhua, ilmaista itseäni ja pärjään aivan hienosti nykyisessä työssäni, vaikka olen hiljaisempi kuin moni muu.

Sitä paitsi. Miksi minun pitäisi olla sellainen kuin muut ovat. Ja jos tarkemmin ajatellaan, maailmaan mahtuu aika monta hiljaista ihmistä. En ole ainoa enkä varmasti hiljaisin. Minä itse teen siitä vain niin ylitsepääsemättömän ongelman. Miksi minun pitäisi muuttua joidenkin ihmisten kommenttien ja arvostelujen takia, kun hekään eivät voi tarkastella omaa ääliömäistä käytöstään ja muuttaa itseään suvaitsevaisemmaksi. (Näillä haukkujilla viittaan nyt lähinnä yhteen sh-opintojen aikaiseen opettajaan ja viimeisen harjoitteluni ohjaajaan, jotka olivat vähän oikoen sitä mieltä, että minusta ei ole mihinkään eikä ainakaan hoitajaksi hiljaisuuteni takia.)

Kokonaisuutena viikonloppu oli tosi onnistunut. Väsynyt kyllä olen ja huomaan, että liika sosiaalisuus ei sovi minulle. Ensin olin päivän koulussa ja siitä menin ystäväni Tuulan ja hänen muistisairaan miehensä luokse yökylään. En ehtinyt levätä missään välissä, kun jännitin vähän Tuulan miestä ja mahdollista hermostumista enkä tietenkään saanut vieraassa paikassa nukuttua kuin muutaman tunnin. Sitten taas aamulla kouluun ja niin edelleen. Väsymyksestä huolimatta olen edelleen tyytyväinen, että lähdin opiskelemaan. Nyt saan alkaa ottaa harjoitusasiakkaita valmennukseen eli homma etenee melkoista vauhtia. Great.