Nykyinen tilanteeni näyttäisi kallistuvan viime postauksessa mainitsemaani ajatuksen ongelmaan. Kaikki veriarvot ovat hyviä ja esimerkiksi kilppariarvot ovat lähes samalla tasolla kuin vuosi sitten. Lisämunuaisten tilasta ei ole mitään faktaa, joten niiden mahdollinen piiputtaminen pitää kai vielä selvittää. Kun vain jaksaisi ja huvittaisi, heh.

Samaan aikaan kun olen niin väsynyt, että meinaan itkun tirauttaa kymmenen minuutin kävelyllä ruokakauppaan, teen silti ennätyksiä salilla. Esimerkiksi viime viikolla jalkaprässissä meni 180 kiloa ja eilen ja tänään tein kahdessa muussa (selkä, ojentajat) ennätykset. En tajua. Voiko oikeasti olla niin, että jaksan vain sitä, mihin riittää motivaatio ja intohimo vai mistä ihmeestä on kyse.

Viimeksi eilen illalla mietin, että olisin niin valmis kuolemaan. Minulla ei ole mitään syytä elää, kun tämä paska on jo nähty. Olen kokenut paljon ikäviä juttuja, mutta toisaalta tosi paljon kaikkea hyvääkin. Vuosikausien uupumuksen jälkeen koin noin vuoden verran, miten ihmeelliseltä tuntuu olla virkeä ja energinen. Sekin on nähty ja nyt toistaiseksi menetetty.

Olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen kuin herätä joka aamu tähän samaan merkityksettömään ja tyhjältä tuntuvaan arkeen. Ei ole hyvä olla töissä, ei ole hyvä olla tyhjänpanttina kotona. En halua parisuhdetta enkä perhettä, mutta olen silti yksinäinen ja toivoisin, että olisin tärkeä jollekin miehelle.

En koe olevani erityisen masentunut, vain tyytymätön, tylsistynyt, loputtoman väsynyt ja uupunut. Ihan kuin eläisin jollain muulla planeetalla kuin ne tuhannet muut, jotka vetävät kirikierroksia laput silmillä omassa oravanpyörässään.

Eikö oikeasti kukaan muu mieti, miten turhaa elämä on ja miten olisi vain helpompi kuolla. Aivan raivostuttavaa, miten voin pyöritellä näitä samoja kysymyksiä taas 24/7.

Argh.

Mutta takaisin hyviin juttuihin. Reilu viikko sitten olimme isän ja Riitan kanssa porukalla siskon luona. Siskon nuorempi poika puhuu nykyään lähes normaalisti, mutta jatkaa toistaiseksi erityisluokalla. Ja vaikka täällä blogissa lähinnä arvostelen siskoani, nyt täytyy myöntää, että hän on hoitanut tietyt jutut poikien kanssa tosi hienosti. Annoin hänelle siitä palautettakin, kun tuntuu, että aina vaan piikittelen häntä, jos en ääneen, niin mielessäni.

Viime viikonlopun vietin Karsan kanssa kylpylässä. Lauantaina teimme reilun tunnin metsälenkin ja olin ihan zen sen kävelyn jälkeen. Oli niin hiljaista, loputtomiin raitista ilmaa, metsän tuoksuja ja syksyisiä värejä. Tunsin hetkessä, miten rintaa ei enää puristanut ja oli helpompi hengittää. Lenkin jälkeen kävin yhdessä rentoutushoidossa, lilluimme porealtaissa ja istuimme höyrysaunassa. Teki tosi hyvää.

Kahden päivän luksuskohtelun jälkeen paluu omaan arkeen tuntuikin sitten vähintään ankealta…